Jukka Saarinen luuli väsymyksensä johtuvan ruuhkavuosista – Lopulta vaimo joutui elvyttämään miestään, jonka sydän lakkasi toimimasta

Eletään talvea 2015. Kauhajoelle kokoontuneiden elinsiirtopotilaiden vertaistukitapaamisen tunnelma on alun hienoisen jäykistelyn jälkeen rentoutunut. Vanhat tutut vaihtavat kuulumisia, uusia tuttavuuksia solmitaan.

Jossain vaiheessa iltaa jalasjärveläinen Jukka Saarinen löytää itsensä keskustelemasta muuan pohjalaisen herran kanssa. Kaksikko juttelee niitä näitä, kunnes puheeksi nousee – vertaistukitapaamiseen sopivasti – kummallekin tehty elinsiirto.

Saarisen rinnassa sykkii toisen miehen sydän, keskustelukumppani taas on saanut kolme vuotta sitten uuden maksan.

Myös Saarisen elinsiirto tehtiin kolme vuotta sitten. Keskustelun jatkuessa käy selväksi, että hänelle suoritetun siirron päivämääräkin on sama kuin vastapäätä seisovalla miehellä. Itse asiassa jopa kellonaika, jolloin heidän leikkauksensa alkoivat, on lähes identtinen.

Se voi merkitä vain yhtä asiaa. Suomessa elinsiirron saaneille ei juuri anneta tietoa heille elimensä luovuttaneesta henkilöstä, mutta Saarisen ja hänen uuden tuttavuutensa ei ollut vaikea laskea yhteen yksi plus yksi.

Heihin siirretyt elimet kuuluivat aiemmin yhdelle ja samalle henkilölle.

– Tuon henkilön aikanaan tekemä päätös elinluovutuksesta mahdollisti meidän kahden elämän jatkumisen. Sen tajuaminen oli pysäyttävä hetki, jonka muistan lopun ikääni, Saarinen sanoo.

Eikö todellakaan mitään oireita?

Jukka Saariselle tehdystä sydänsiirrosta tuli helmikuussa kuluneeksi 11 vuotta. Syntymässä saadun sydämen poistoon ja uuden sydämen saamiseen johtanut tapahtumaketju lähti liikkeelle ilman ennakkovaroituksia.

Se alkoi lääkärin rutiinitarkastuksella, joka rutiinin sijaan muuttui Saarisen hengen pelastaneeksi kohtaamiseksi.

– Minun sydänjuttunihan tuli vähän niin kuin vahingossa esille. Ennakkoon ei ollut mitään tuntemuksia, Saarinen vahvistaa.

Muiden elintoimintojen tarkastamisen ohessa lääkäri kuunteli Saarisen sydämen. Hän kuunteli sen kerran, sitten toisen ja vielä kolmannen. Sivuääni tuntui erottuvan kerta kerralta selvemmin.

Eikö todella ole ollut mitään oireita, lääkäri varmisti Saariselta. Eikö edes voimattomuutta?

– Toiseksi nuorin lapsemme oli syntynyt keskosena muutamaa viikkoa aiemmin. Perheemme elämä oli siihen aikaan melkoista hurlumheitä, joten luulin väsymykseni liittyvän elämäntilanteeseen, Saarinen muistelee.

Selityksistä huolimatta tuore isä lähetettiin sydämen ultraäänitutkimukseen. Sen tulos ei jättänyt sijaa arvailuille. Saariselle diagnosoitiin dilatoiva eli sydäntä laajentava gardiomyopatia.

Kyse on etenevästä sydämen vajaatoiminnasta, jota voidaan hoitaa lääkityksellä, terveellisillä elintavoilla ja mahdollisesti rytmihäiriötahdistimella. Sydämensiirtoon joudutaan turvautumaan vain äärimmäisissä tapauksissa.

Saarisen tapaus oli äärimmäinen.

– Lääkärini sanoi hyvin nopeasti, että minun kohdallani tämä sairaus etenee todennäköisesti siihen vaiheeseen, että sydänsiirto tulee eteen. Se oli aika kova pommi. Aloin melkein suunnitella hautajaisiani, Saarinen sanoo.

20 minuuttia tahdittomassa tilassa

Ajatus sydänsiirrosta tuntui Saarisesta paitsi lopulliselta, myös utopistiselta. Hänelle sydämen kaltaisen elimen siirtäminen ihmisestä toiseen oli aina ollut jotain, mitä tapahtuu korkeintaan sarjoissa tai elokuvissa.

– Pidin käsittämättömänä, että jossain vaiheessa oma sydämeni vaihdettaisiin toiseen.

Seuraavat viisi vuotta Saarista hoidettiin lääkkein. Kun sairaus eteni, sitä yritettiin suitsia rytmihäiriötahdistimen asentamisella.

Iskevä tahdistin joutui tositoimiin ensimmäisen kerran vain muutama päivä asennusleikkauksesta kotiutumisen jälkeen. Se antoi Saariselle tällin toisensa perään, mutta yksikään niistä ei tuottanut toivottua tulosta.

Seuraavat 20 pitkää minuuttia Saarisen sydän oli tahdittomassa tilassa.

– Suuri onni onnettomuudessa oli se, että sairaanhoitajana vuorotyötä tekevä vaimoni sattui juuri silloin olemaan kotona. Hän elvytti minua niin pitkään, että paikalle saatiin ensivaste. Myöhemmin lääkärit ovat sanoneet, että ilman vaimoani en olisi elossa, Saarinen sanoo.

Epäonnisen iskurikokeilun jälkeen siirtolistalle

Saarisen seuraavat muistikuvat ovat Seinäjoen sairaalasta. Herätessään hän oli ehtinyt olla teho-osastolla kaksi päivää.

Teholta Saarinen siirrettiin ensin Seinäjoen sairaalan sydänosastolle. Sieltä matka jatkui Meilahden sairaalaan Helsinkiin, missä lääkärit yrittivät vielä kahteen otteeseen saada sydäntahdistinta sopiville asetuksille. Alkuperäisen tahdistimen muutokset tai edes uusi tahdistin eivät kuitenkaan auttaneet.

Jouluaattona 2011 Saariselle lausuttiin pysäyttävät sanat.

– Nyt tilanne on se, ettei sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin sydänsiirto. Niin lääkäri sanoi.

Siitä hetkestä alkoi Saarisen odotus. Ensin piti odottaa sitä, hyväksytäänkö hänet elinsiirtolistalle. Muun muassa tupakointi ja päihteiden käyttö sekä tukku toipumisennustetta heikentäviä sairauksia ovat esteitä sydänsiirrolle.

Saarinen kelpuutettiin listalle, mutta odotus jatkui. Elinsiirrot ovat yksilöllistä lääketiedettä, eivätkä lähellekään kaikki siirtoon kelpaavat elimet sovi kaikille tarvitseville. Uutta elintä ei siis luovuteta automaattisesti pisimpään odottaneelle, vaan pisimpään odottaneista sille, jolle uusi elin sopii.

Sydänsiirtoa joutuu odottamaan Suomessa useita kuukausia, joissain tapauksissa jopa vuosia. Jotta sydän jaksaa hoitaa tehtäväänsä yli odotusajan, voidaan potilaalle tarjota sydämen apumoottoria eli niin sanottua apupumppua.

Sitä tarjottiin myös Saariselle, mutta hän kieltäytyi.

– Ajattelin, että mennään vanhalla sydämellä niin pitkään kuin se kestää. Apupumppuleikkaus voi sitä paitsi olla jopa kovempi operaatio kuin sydämensiirto, hän sanoo.

Käsipainoja sairaalassa ja halaus Juustoportilla

Aikaan ennen sydänsiirtoa mahtui odotuksen lisäksi syvää surua, sillä Saarisen isä kuoli loppiaisena 2012. Läheiset ajattelivat ensin säästää perheen sydänpotilaan järkyttävältä uutiselta, mutta päättivät kaikesta huolimatta kertoa tapahtuneesta.

– Onneksi kertoivat. Olisi siitä ollut tylyä kuulla myöhemmin, Saarinen sanoo.

Tammikuu ja helmikuun alku lipuivat ohi surunsekaisissa tunnelmissa. Sängyn pohjalle Saarinen ei silti vajonnut, vaan treenasi ahkerasti sen, mitä sairaalaosastolla Seinäjoella kykeni. Hän muun muassa nosteli käsipainoja ja käveli pitkin käytäviä.

– Ajattelin, että pitää olla kunnossa, koska edessä oli niin suuri leikkaus. Pidin yllä kuntoani ja uskoa siihen, että selviän.

Kotiin Saarista ei päästetty, koska riskit olivat liian suuret.

– Sydämeni oli niin huonossa kunnossa, että jos se olisi irtisanonut sopimuksensa, ei minua olisi voitu välttämättä auttaa edes sairaalassa.

Vihdoin, helmikuun 12. päivä, alkoi tapahtua. Päivällisaikaan Saarinen ei saanutkaan eteensä tarjotinta, vaan tiedon siitä, että hänestä otetaan verikokeita. Elinsiirtoa kuumeisesti odottavassa potilaassa se herätti oitis toivonkipinän: nytkö minulle on löytynyt sopiva sydän?

Toivo muuttui todellisuudeksi, kun Saarista lähdettiin kiidättämään kohti Meilahtea. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes Saarisen perheen saapumista voitu odottaa.

Lopulta he vaihtoivat muutaman sanan ja halaukset Juustoportin kohdalla, mistä ambulanssi jatkoi Saarisen pikakuljetusta Helsinkiin.

– Ei minua oikeastaan pelottanut edessä oleva. Sopivaa sydäntä odottaessa olin ehtinyt miettiä asiat selväksi. Koin sydämensiirron ehdottomasti enemmän mahdollisuutena kuin uhkana.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen kuntopyörän päälle

Leikkausvalmistelut aloitettiin välittömästi, kun ambulanssi saapui määränpäähänsä. Leikkaussaliin Saarinen työnnettiin aamuyöllä noin kello neljä.

Kahdeksan tuntia myöhemmin Saarisen rinnassa sykki ensi kertaa vuosikausiin terve pumppu. 42-vuotiaana hän oli kirjaimellisesti saanut uuden sydämen.

– En ole ikinä ollut niin taitavassa hoidossa kuin Meilahdessa. Leikkauksen jälkeen huoneessani päivysti kaksi hoitajaa yötä päivää. Hauskana yksityiskohtana muistan sen, että sain valita ruokani itse. Ensimmäiseksi lämpimäksi ateriakseni leikkauksen jälkeen tilasin pizzaa ja Spritea.

Sydänsiirrosta toipuminen kestää pitkään. Liian varovasti ei kuitenkaan pidä ottaa, vaan uudelle sydämelle on hyvä antaa sopivan raskasta tekemistä mahdollisimman pian.

Saarisen tapauksessa sitä järjesti Meilahden fysioterapeutti.

– Kaksi päivää leikkauksen jälkeen hän tuli seisomaan sänkyni viereen ja ilmoittamaan, että nyt pitäisi nousta kuntopyörän päälle. Poljin silloin vartin, mutta sitä seuraavana päivänä jo puoli tuntia.

Pikku hiljaa liikunnan määrää lisättiin. Ja lisättiin. Takapakkejakin tuli, kuten silloin, kun uusi sydän osoitti hylkimisen merkkejä.

– Siinä kohdassa mieleen hiipi väkisin ajatus, että eikö tämä sittenkään toimi. Kyllä siinä yöunet meni, Saarinen sanoo.

Huoli oli onneksi turha, sillä kehon hyljintäreaktion saatiin kuriin. Saarinen, kuten kaikki sydänsiirron saaneet, syövät silti lopun elämäänsä hylkimisen estoon tarkoitettua lääkettä. Sen ansiosta keho ei kapinoi sinne istutettua vierasta elintä vastaan.

Muuten sydänsiirron saaneen elämä näyttää varsin arkiselta. Saarinen tekee edelleen töitä samassa paikassa kuin ennen elinsiirtoa ja harrastaa yhä muun muassa lentopalloa, pesäpalloa ja teatteria.

Lähellä kuolemaa käyminen jätti omat arpensa. Erityisen kovia paikkoja olivat diagnoosin saamisen hetki ja se, kun varmuus sydänsiirron tarpeesta varmistui.

Muuten Saarinen on pysynyt itselleen tyypillisen rauhallisena. Samaa tyyneyttä hän pyrkii välittämään vertaistukitoiminnan kautta myös muille sydänsiirtopotilaille.

– Kyllä tällainen kokemus ajatusmaailmaa muuttaa. Erityisen hyvin ymmärtää sen, että maallinen mammona tai maine eivät merkitse lainkaan samalla tavalla kuin joskus aiemmin luuli niiden merkitsevän.