"Kyllä täällä on yhtä ja toista" – Näistä lääkärin sanoista alkoi nelikymppisen perheenäidin Leena Sahlströmin matka kutsumattoman vieraan kanssa

Ensin on jotain epämääräistä. Vasen jalka temppuilee. Ylämäkeen pyöräillessä hengästyttää.

Elokuussa 2014 ortopedi ilmoittaa Leena Sahlströmille , että hänen kehostaan on löytynyt "yhtä ja toista". Lopullinen diagnoosi on karu. Munuaissyöpä, joka on levinnyt vatsaonteloon, palleaan, maksaan, keuhkoihin ja imusolmukkeisiin. Nelikymppisen perheenäidin elämä heilahtaa hetkessä eri asentoon.

Selviytymiskeinoksi Leena ja hänen aviomiehensä Fritjof Sahlström löytävät kirjoittamisen. Leena aloittaa blogin pitämisen, jossa kertoo avoimesti elämästä syövän, kutsumattoman hirviön kanssa. Fritjof Sahlström kirjoittaa kolumneja Hufvudstadsbladetiin.

Avioparin mielissä alkaa kypsyä ajatus kirjasta.

Tammikuussa 2019 Leena Sahlström kuolee 48-vuotiaaana.

K utsumaton vieras – Kun syöpä tuli taloon - kirja ilmestyy suomeksi kolme vuotta myöhemmin, 24. toukokuuta . Ruotsinkielinen alkuteos: Cancerbrev – Om att leva med och dö av cancer ilmestyi vuosi sitten. Kirja kuvaa sairauden koko kaaren, alkujärkytyksestä loppuun.

. Syöpä on elämässä, mutta se ei ole koko elämä Fritjof Sahlström sanoo kirjan teon auttaneen surun käsittelyssä.

Teoksen pohjana olivat Leenan blogitekstit, joiden perään Fritjof kirjoitti omat sanansa, saman ajankohdan kuvauksen omasta kulmastaan.

– Koska kirja etenee kronologisesti, jouduin käsittelemään kaikki vaiheet kuukausi kerrallaan ja eläydyin aina kulloiseenkin hetkeen. Se teki minulle hyvää, Sahlström sanoo ja toteaa kirjoittaneensa kirjaa ennen kaikkea itselleen.

Leenan blogin keskeinen ajatus, kokemuksen avoin jakaminen, on vahvasti läsnä kirjassa. Paikat ja ihmiset esiintyvät omilla nimillään, tunteet ja tilanteet tuodaan esiin niin kuin ne olivat.

Syöpä on perheen elämässä, mutta syöpä ei ole koko elämä. On pelkoa, epävarmuutta ja kipua, mutta on myös paljon muuta, lasten harrastuksia, illanviettoja ystävien kanssa, pyykkivuoria, työn tekoa ja syntymäpäiviä. Arki kantaa ja auttaa.

– Valitsimme tavallisen arjen. Yritimme luottaa siihen, että kaikki jatkuu jotenkin, Fritjof Sahlström sanoo.

Kaukomatkoille ei lähdetty, ei oikeastaan haluttukaan lähteä.

– Siihen liittyi pelkoakin, jos olisimme lähteneet kauas, se oli merkinnyt meille toivon menettämistä.

Japanin matkan sijaan Sahlströmit ostivat hevosen ja vielä toisenkin. Ja muuttivat sairauden toisena vuotena Helsingistä Fritjofin synnyinkaupunkiin Vaasaan. Aloittivat vielä kerran alusta.

– Vaasaan muutto oli ehdottomasti hyvä veto. Oli hauskaa saada kokea vielä muutto ja uuteen kotiin asettuminen, siinä oli seikkailun tunnetta.

. Kirjoitan osoittaakseni, että synkimmästäkin

tilanteesta voi löytää toivoa. Jokaisessa päivässä on jotain

hyvää, ja syöpäsairaskin voi elää hyvää elämää.

Leena Sahlström

. Kasvain peittää ihmisen Monen kokemus on, että syövän viime vaihe meillä kyllä hoidetaan hyvin, mutta alussa on toivomisen varaa. Näin kokivat myös Sahlströmit. Kun painava diagnoosi oli tipautettu, heidät jätettiin tyrmistyksen keskelle yksin.

– Alussa kaikki on potilaalle ja perheelle uutta ja pelottavaa, silloin on hyvin haavoittuva. Aika pienin keinoin tämä voitaisiin hoitaa paremmin, ja välttää se, ettei potilaasta tuntuisi, että häntä kohdellaan kasvaimena eikä kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Toinen mieltä kaihertamaan jäänyt epäkohta liittyy työelämään. Leena Sahlström olisi mielellään jatkanut tutkijan työtään sairastumisensa jälkeenkin, mutta silloinen työnantaja ja byrokratia painostivat häntä eläkkeelle.

– Työelämälle oli helpompaa lokeroida Leena potilaaksi ja pois. Nyt kun korona on opettanut meitä etätyöhön, tuo päätös tuntuu entistä tyhmemmältä. Työelämään osallistumisella on ihmiselle suuri merkitys, ja tapoja työn tekoon kyllä löytyy, jos halutaan.

Myöhemmin toisen työnantajan palveluksessa työn teko onnistuikin, ja Leena Sahlström ehti perustaa vielä oman yrityksenkin.

. Tulevaisuus tuli lähemmäs Vakava sairaus muuttaa perspektiiviä väistämättä. Diagnoosin jälkeen Sahlströmit eivät puhuneet enää eläkepäivistä. Tulevaisuuteen he uskoivat yhä, se vain siirtyi aiempaa lähemmäs. Tavoitteeksi saattoi tulla vaikkapa jaksaminen perheen pojan Albertin seuraavaan konserttikeikkaan asti.

Toivoa he eivät menettäneet.

– Toivo oli supertärkeää, ajatus siitä, että tämä voi vielä onnistuakin. Saattoihan se olla epärealistista, mutta meille se oli järkevä valinta. Se mahdollisti meille loppuun asti hyvän elämän. On hyvin raskasta elää ajatellen, että kohta minä kuolen, me valitsimme mieluummin toivon.

Leena Sahlström ei puhunut sairaudestaan koskaan taisteluna, kamppailuna, joka voitetaan tai hävitään. Hän kirjoittaa: Jos voisimme jotenkin henkisesti peitota tämän sairauden, tuskin kukaan kuolisi syöpään.

– Ei tuollaista sairautta voi voittaa tsemppaamalla, sen kanssa on vain elettävä, Fritjof Sahlström sanoo.

Neljään sairauden vuoteen mahtui monenlaisia jaksoja. Välillä Leena Sahlströn tunsi itsensä terveeksi, edes flunssat eivät kiusanneet. Sitten syöpä taas poksahti näkyviin ja muistutti, minkälaisen hirviön kanssa oltiin tekemisissä.

Joidenkin toistuneiden tilanteiden raskauden on oivaltanut paremmin vasta jälkikäteen.

– Kun ihminen on niin sairas kuin Leena oli, kontrolleja oli usein ja niihin liittyi aina pelko ja epävarmuus. Lapsille oli varmasti rankkaa tulla koulusta kotiin ja pelätä, oliko koulupäivän aikana tilanne mennyt huonompaan suuntaan.

Leena Sahlström ei tuntenut katkeruutta sairastumisestaan.

– En muista Leenan kertaakaan kyselleen, että miksi juuri minä, vaikka hyvin sen kysymyksen olisi ymmärtänyt, hänhän oli vain 43 vuotias sairastuessaan. Jotenkin hän onnistui katkeruuden tunteen välttämään.

Oman perheen ohella paljon iloa ja apua toi muu lähi- ja ystäväpiiri. Ovelle tuodut ruokakassit ja kokatut ateriat, silitetyt paidat ja imuroidut lattiat. Puhelimeen taajaan kilahtaneet viestit, vieressä istuminen, kuunteleminen.

. Suru ja onni mahtuvat samaan ihmiseen Leena ja Fritjof Sahlström olivat yhdessä 28 vuotta. Fritjof Sahlström miettii, että vaikka matka päättyi paljon aiemmin kuin olisivat toivoneet, ei se himmennä yhteisten vuosien arvoa.

– Matkamme ei muutu siitä huonommaksi, että se ei enää jatkukaan.

– Se, mitä meillä oli, oli äärimmäisen hienoa, ja jos vain osaa muistaa kaiken sen mitä on saanut, se tekee surustakin vähän helpompaa, hän pohtii.

Viime vuosina Fritjof Sahlström on saanut huomata, että ihmiseen mahtuu samaan aikaan monia syviä tunteita. Hän rakastui teinivuosilta tuttuun naiseen ja pari asuu avoliitossa. Uusi onni ei tee surusta pienempää.

– On mahdollista olla surullinen ja onnellinen yhtä aikaa, se ei ole ollenkaan mustavalkoista. Ja Leena tulee olemaan aina elämässäni läsnä.

Kirjaudu sisään

"Kyllä täällä on yhtä ja toista" – Näistä lääkärin sanoista alkoi nelikymppisen perheenäidin Leena Sahlströmin matka kutsumattoman vieraan kanssa

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje