Toukokuisena yönä vuonna 2012 nuori mies ampuu Hyvinkäällä katolta ihmisiä kohti, kaksi saa surmansa ja seitsemän loukkaantuu.
Vaasalaislähtöisen Heidi Foxellin oli tarkoitus valmistua poliisiksi vuonna 2013. Hän haaveili työstä koirapoliisipartiossa. Hengenvaarallinen loukkaantuminen Hyvinkään joukkoampumisessa katkaisi kuitenkin opinnot lähes kymmeneksi vuodeksi.
Tämän vuoden toukokuussa hän pääsi lopulta lausumaan poliisin valansa valmistuttuaan Poliisiammattikorkeakoulusta.
Vuoden 2012 toukokuussa 24-vuotias Foxell oli suorittamassa ensimmäistä työharjoitteluaan Hyvinkään poliisiasemalla. Hän oli unelmatyössään ensimmäisellä "kovalla keikallaan".
Tapahtumapaikalla Hyvinkään keskustassa nuori mieshenkilö ampui aamuyöstä liikerakennuksen katolta metsästyskiväärillä alas kadulle. Yksi luodeista osui Foxellia vatsaan.
– Muistan, kun vajosin maahan. Tunsin, että nyt sattui pahasti. Mietin, että minun on päästävä jonnekin piiloon, ettei hän ammu minua uudestaan. Ryömin vieressä olleiden autojen väliin.
Haavoittuminen katkaisi myös lupaavan peliuran
Foxellin yllä oleva poliisien kevytluotiliivi ei pysäyttänyt järeän aseen luotia.
– Pysyin koko ajan tajuissani. Shokkireaktion vuoksi minulta meni hetkellisesti näkö. En esimerkiksi nähnyt mitään ryömiessäni autojen väliin suojaan, toimin muistin ja aistien varassa.
Loukkaantuminen hautasi myös haaveen naisten jalkapallomaajoukkueessa pelaamisesta. FC Sportin kasvatti pelasi viimeksi HJK:n riveissä maalivahtina ja oli mukana voittamassa Liigacupia.
– Tarkoituksenani oli aloittaa taas tavoitteellinen pelaaminen valmistumiseni jälkeen. Opiskeluaikana en pystynyt panostamaan pelaamiseen täysillä.
Haavoittumisen jälkeen Foxellia on leikattu yli 60 kertaa. Lisäksi hänelle on tehty muita anestesiaa vaativia toimenpiteitä vähintään saman verran. Nukutusten määrä on tiettävästi maailmanennätys.
– Pelkästään ensimmäisten kahden viikon sisällä minut leikattiin 11 kertaa. Suolistoa meni koko ajan kuolioon ja sitä jouduttiin poistamaan.
Foxellilla on suolistoa jäljellä noin 150 senttiä. Hänelle asennettiin avanne heti loukkaantumisen jälkeen, eikä sitä ole koskaan otettu pois.
– Pystyn syömään normaalisti, mutta se ei riitä. Saan joka yö lisäravinteita suoraan suoneen. Iltaisin laitan piuhat kiinni laskimoporttiin, jota kautta ravinteet tippuvat minuun yön aikana.
"Opettelin kahdesti kävelemään sairaalassa"
Foxellin elämä oli vuosikausia leikkauksesta toiseen menoa. Hän treenasi aina isojen leikkausten välissä, jotta kestäisi taas seuraavan.
– Opettelin kahdesti kävelemään fysioterapeuttini kanssa sairaalassa ollessani. Jotenkin olen vain sen luontoinen, että eteenpäin on mentävä.
Keväällä 2014 Foxell sai taas alkaa syömään suun kautta, mutta se ilo ei kestänyt kauaa, sillä pian hän alkoi oksentamaan kaiken syömänsä. Lääkäri epäili, että suolistoon on jäänyt jokin kiinnike, joka estää ruoan etenemisen. Hänen suolistonsa päätettiin tähystää. Foxellin papereissa lukee, että hänet on nukutettava kaikkiin toimenpiteisiin.
– En halua olla hereillä enää yhdessäkään toimenpiteessä, sen jälkeen kun heräsin kerran kesken leikkauksen.
Anestesialääkäri ei Foxellin mukaan ollut tutustunut kunnolla hänen papereihinsa, ja hän sai ennen suolen tähystystä ainoastaan sedaation eli kevytnukutuksen.
– Siinä tilassa ihmisen keho reagoi vielä. Minulla tuli oksennusrefleksi, kun kameraa työnnettiin kurkkuuni. Oksensin suun täyteen ja vedin kaiken keuhkoihin.
Hoitovirhettä yritettiin peitellä
Foxell kärsi toimenpiteen jälkeen monta päivää happivajeesta. Hänelle on kerrottu, että hoitohenkilökunta oli varma, että hän ei selviä.
– He eivät tienneet, onko happivaje vaurioittanut aivojani. Ylilääkäri oli jo kysynyt sairaalan johtajalta, onko hoitoja mitään mieltä enää jatkaa. Hän oli onneksi käskenyt jatkaa.
Foxell oli toimenpiteen jälkeen nukutettuna kahdeksan päivää. Herätessään hän oli niin heikossa kunnossa, että ei jaksanut nostaa peiton alla ollutta kättään.
– Ihmettelin, mitä helvettiä on tapahtunut. Olin edellisenä päivänä ennen toimenpidettä kävellyt fysioterapeutin kanssa ensimmäistä kertaa siten, että pidin häntä kiinni pelkästään kädestä.
Nyt hän makasi sairaalasängyssään, eikä pystynyt liikuttamaan jalkojaan lainkaan.
– Se oli ihan hirveä tilanne. Olin hengityskoneessa kiinni, enkä pystynyt edes kysymään, mitä on tapahtunut. Hoitohenkilökunta ei kertonut, he vain sanoivat, että nyt aloitetaan taas kuntoutus.
Foxell koki, että tapahtumia yritettiin peitellä. Hänelle ei esimerkiksi kerrottu anestesialääkärin nimeä.
– Sanottiin vain, että ei tässä syyttely auta. Anestesialääkäri ei koskaan käynyt katsomassa minua eikä pyytänyt anteeksi tekemäänsä virhettä.
"En olekaan vain heikossa kunnossa, vaan kyseessä on vamma"
Foxell ei tiennyt kärsivänsä selkäydinvammasta. Hän kuuli asiasta vasta seuraavana vuonna. Asia tuli hänen mukaansa esille vahingossa, kun hän kertoi fysioterapeutilleen, mitä tähystystoimenpiteessä oli tapahtunut ja siitä seuranneesta happivajeesta.
– Häneltä kuulin, että hapen puute voi aiheuttaa selkäydinvamman. Sieltä lähdettyäni rullasin vauhdilla huoneeseeni ja aloin itkeä. Tajusin, etten olekaan vain heikossa kunnossa, vaan kyseessä on oikea vamma.
Hän on saanut korvaukset hoitovirheestä, mutta kävelykykyä se ei tuo takaisin eikä vie pois hermosärkyjä. Foxell istuu edelleen pyörätuolissa. Hänen vasen jalkansa saatiin suhteellisen nopeasti kuntoutettua siten, että hän pystyy seisomaan sen varassa. Nykyään hän pystyy varaamaan myös oikealle jalalle. Nilkat eivät toimi kummassakaan jalassa.
– Viime vuoden lopussa oikea jalkani lähti kehittymään siinä määrin, että nyt panostan taas täysillä fysioterapiaan.
Tällä hetkellä hän käy pari kertaa viikossa opettelemassa kävelyrobotin käyttöä. Loppukesästä hän saa robotin kotiinsa ainakin puoleksi vuodeksi. Hän uskoo siitä olevan hyötyä kuntoutumiselleen.
– On huikean tuntuista olla pystyssä, tunnen oloni tosi pitkäksi. Se on siinä ehkä parasta, Foxell nauraa.
"Shamaani sai oikean jalkani liikkumaan"
Foxell oli jo menettänyt toivonsa siitä, että joku päivä vielä kävelisi. Toivo heräsi kuitenkin taas henkiin, kun hän tapasi 80-vuotiaan urheiluhierojan, joka "teki ihmeitä" hänen jalkojensa kanssa.
– Hänen käsissään on voimaa, jota ei muilla ole. Häntä sanotaankin shamaaniksi. Hän on saanut oikean jalan reidestäni kiinnikkeitä auki ja arpikudosta pehmennettyä siten, että lihas on päässyt taas kasvamaan.
Kehitys on vuoden 2022 joulun jälkeen ollut Foxellin mukaan "jäätävää", ja pääsy miehen käsittelyyn oli "onnellisten sattumien summa". Mies ei ikänsä vuoksi ota enää uusia asiakkaita, mutta teki poikkeuksen Foxellin kohdalla.
– Kun olin pari kertaa käynyt hänen luonaan, jaloissani tapahtui niin selkeää muutosta, että hänkin innostui ja tuumasi, että meillä on nyt yhteinen projekti. Hän uskoo, että minä vielä joku päivä kävelen.
Siihen Foxell uskoo itsekin, mutta tietää tarvitsevansa siihen aina tukea. Hän haaveilee siitä, että kävely joku päivä sujuisi pelkästään yhden kepin varassa.
Tammikuussa 2016 Foxell pääsi lopulta kotiin yli kolmen sairaalassa vietetyn vuoden jälkeen. Hänen vastoinkäymisensä eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Toukokuussa hänellä todettiin akuutti leukemia, ja hän joutui palaamaan sairaalaan.
– Se oli siihenastisen elämäni hirvein kesä. Olin todella masentunut. Halusin vain nukkua. En halunnut kohdata sitä tosiasiaa, että olin taas sairaalassa.
Eräänä päivänä sairaalan radiossa soi Ellinooran kappale Elefantin paino. Laulun viimeiset sanat "vielä se helpottaa" iskivät syvälle.
– Itkin valtoimenaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Se herätti minussa taas halun parantua ja nousta ylös treenaamaan.
Verenmyrkytys oli viedä hengen
Keväällä 2017 tutkimukset osoittivat, että Foxellin leukemia on remissiossa. Sen kuultuaan hän varasi äitinsä kanssa matkan Floridan Key Westiin.
– Halusin vain pois sairaalaympäristöstä ja kaikesta, joka muistutti siitä.
Terveen papereita hän ei ole vielä saanut. Hänen veressään on leukemiasoluja edelleen 0,002 prosenttia.
– Otan siihen lääkkeen joka aamu. Sillä lukema on pysynyt koko ajan samana. Tulevasta en tiedä, mutta en murehdi sitä, elän vahvasti tässä hetkessä.
Kaiken muun lisäksi lukuisat verenmyrkytykset ovat uhanneet Foxellin henkeä toistuvasti vuosien varrella. Pelkästään vuonna 2018 hän sai kuusi verenmyrkytystä. Yksi niistä oli viedä häneltä hengen.
– Olin kuumeillut jonkin aikaa, mutta en suostunut menemään sairaalaan. Olin tosi väsynyt, lopulta en jaksanut enää nousta sohvalta istumaan. Äitini soitti ambulanssin. Minulta meni taju ennen kuin ambulanssi tuli paikalle.
Viisi päivää myöhemmin hän heräsi taas teho-osastolta ja ihmetteli, mitä on tapahtunut.
Vaikka asiat olivat päällisin puolin hyvin, elämä ei lähtenyt kantamaan
Fyysisen terveyden lisäksi Foxell on joutunut tekemään paljon töitä henkisen hyvinvointinsa eteen. Välillä hän ui niin synkissä vesissä, että ei suostunut tapaamaan ketään eikä jaksanut nousta sängystä.
Hän kertoo työstäneensä asioita saman sairaalapsykologin kanssa alusta lähtien.
– Hän sai minut hyvään henkiseen kuntoon ampumavälikohtauksen jälkeen. Leukemia-aika oli henkisesti tosi rankkaa. Onneksi hän auttoi minua silloinkin.
Leukemiahoitojen jälkeen Foxell osti oman asunnon ja auton, elämä oli päällisin puolin kunnossa. Hän tunsi olonsa kuitenkin masentuneeksi.
– Jotenkin elämä ei lähtenyt kantamaan. Olin kotona veitsi kädessä, ja mietin vedänkö kaulasta vai ranteesta, kumpi on nopeampi. Pysähdyin ajatukseen, että en halunnut, että äitini löytää minut seuraavana aamuna.
Hän ei lopulta myöskään halunnut antaa periksi kaiken kokemansa jälkeen. Foxell päätti hakea apua.
– Pääsin taas saman psykologin vastaanotolle. Hän siirsi omaa eläkkeelle jäämistään muutamalla kuukaudella hoitaakseen minua. Se oli pelastukseni, Foxell kiittää.
Haaveena työ poliisin ennaltaehkäisevässä toiminnassa
Foxellin on ollut vaikea näyttää heikkouttaan tai pyytää apua. On ollut helpompi todeta, että "hyvin menee".
– Oikeasti heräsin elämään vasta vuonna 2020. Sitä ennen kahdeksan vuotta oli pelkkää selviytymistä.
Nyt hän kokee olevansa oikeasti hyvässä kohdassa elämäänsä. Viime vuonna hän virallisti suhteensa Noora-vaimonsa kanssa.
– Elämme ja nautimme nyt tästä hetkestä. Olen yrittänyt opettaa vaimollenikin, että asioita ei kannata pohtia liikaa eikä jäädä kiinni sitten kun -ajatteluun.
Foxell ei kanna katkeruutta tai pelkää tulevaa.
– Sanoin äidilleni heti haavoittumiseni jälkeen, että katkeroitua ei saa. Minulle oli päivänselvää, että ampujaa kohtaan on ihan turha katkeroitua, koska hänen teolleen ei koskaan voi saada mitään järkevää selitystä.
Foxell myöntää, että hänen olisi ollut helpompi hyväksyä liikuntakykynsä menettäminen, jos anestesialääkäri olisi myöntänyt virheensä ja pyytänyt anteeksi.
– Siinä taistelen vielä hieman katkeroitumista vastaan.
Vuoden 2023 Foxell pyhittää itsensä kuntouttamiselle, ja ensi vuonna hän toivoo pääsevänsä aloittamaan poliisin työt. Poliisikoirapartiotyön tilalle on tullut uusi unelma.
– Minua kiinnostaa ennaltaehkäisevä toiminta. Väkivalta on Suomessakin nyt koko ajan tapetilla. Haluaisin käydä kouluilla puhumassa ja näyttämässä nuorille, mitä siitä seuraa, kun ihminen tekee suutuspäissään jotain tyhmää.
