Äiti ei koskaan palannut kotiin – Eero Huovinen kirjoitti kirjan äidin kaipuusta, pian tarina nähdään Seinäjoen kaupunginteatterin näyttämöllä

Emerituspiispa Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hän menetti äitinsä. Oli elokuu 1954. Aili Huovinen oli puoli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan nivelkipujen ja reumaattisen kuumeen vuoksi.

Huovisen perheen kolmelle pojalle äidin sairauden laatua ei ollut kerrottu. He olivat siinä uskossa, että tämä palaa takaisin kotiin. Miksi ei palaisi, perheessähän oli kaikki hyvin. Helsingissä Malminkadulla sijaitseva kotikin oli vastikään remontoitu. Oli tapiseerattu seinät ja hankittu uusia huonekaluja.

– Meille pojille kerrottiin vain, että äiti oli mennyt sairaalaan tutkittavaksi, Eero Huovinen kertoo.

Aili Huovinen ei koskaan palannut kotiin. Isä Lauri Huovinen ja perheen kolme poikaa jäivät syvään suruun.

Isän surun syvyys valkeni Eero Huoviselle hiljalleen vasta vuosikymmenten varrella.

. Katkelmalliset muistot Eero Huovinen istuu Seinäjoella hotelliravintola Almassa ja yrittää toimittajan pyynnöstä palauttaa mieleen muistoja äidistään. Niitä on vähän. Huovinen muistaa hammaslääkärinä työskennelleen äidin vastaanottohuoneessa leijalleen neilikkaöljyn tuoksun.

– Muistoni äidistä ovat katkelmalliset ja hämärät. Isälle menetys oli niin vaikea, että hän kapseloi muistot. Hän ei puhunut äidistä juuri mitään edes omille pojilleen.

. Eero Huovinen on saanut puhua viime vuosina paljon äidistään ja hänen poismenonsa jättämästä aukosta. Huovisen aihetta käsittelevä kirja Äitiä ikävä (Wsoy) ilmestyi runsas kaksi vuotta sitten.

Nyt kirja on taas ajankohtainen. Seinäjoen kaupunginteatteri tuo näyttämölle teoksesta dramatisoidun näytelmän. Kyseessä on jo toinen kotimainen kantaesitys tänä syksynä; ensimmäinen, Patruunatehdas, sai ensi-iltansa syyskuussa.

Huovinen kertoo teatterinjohtajan yhteydenoton yllättäneen.

– Olin hämmästynyt. En olisi voinut koskaan kuvitella, että minusta tulee näytelmäkirjailija.

. Eero Huovinen sanoo, että äidin menettämisen suru jäi aikanaan työstämättä. Tästä työstämättä jääneestä surusta ja sen seurauksista näytelmäkin kertoo.

– Meille kolmelle pojalle jäi äidin kohdalle tyhjiö. Emme muistaneet emmekä osanneet palauttaa mieliin, millainen hän oli ollut. Kun ei muistella, ei muistetakaan.

Hän uskoo Lauri-isän puhumattomuuteen vaikuttaneen myös uusi avioliitto. Hän löysi uuden puolison.

– Meille pojille se oli vaikeaa, mutta ymmärrän ratkaisun hyvin. Isä oli 41-vuotias, tutkija ja ison seurakunnan kirkkoherra. Ei hän olisi pystynyt yksin hoitamaan kolmen villin pojan huushollia. Äitipuoli oli ja on hieno nainen, mutta emme me pojat osanneet nimittää häntä äidiksi.

2000-luvulla eletään tunteiden esittelykulttuurissa, mutta 1950-luvun keskusteluilmasto oli hyvin toisenlainen.

– Ei siihen aikaan ollut tapana puhua ahdistuksesta ja suruista. Ne kätkettiin ja talletettiin sielun syvyyksiin ja yritettiin tulla niiden kanssa toimeen.

. Äidin kirjeet Eero Huovinen oppi vasta keski-iässä tuntemaan äitinsä. Se tapahtui kirjeiden kautta.

– Vanhempani kävivät 1940-luvun alusta lähtien vilkasta kirjeenvaihtoa. Isä ja äiti kirjoittivat toisilleen pitkiä kirjeitä muun muassa silloin, kun isä oli Roomassa kirjoittamassa väitöskirjaansa.

Huovinen kertoo olleensa noin nelikymppinen, kun pyysi kirjeitä isältään.

– Ensin hän kielsi niiden olemassaolon. Sitten hän sanoi, ettei voi antaa kirjeitä ja parahti itkuun. Isä oli ollut niin umpirakastunut äitiin, että puhuminenkin hänestä oli vaikeaa.

Kirjeiden luvun aika koitti vasta myöhemmin Lauri Huovisen kuoltua vuonna 1994. Niistä alkoi matka menetetyn äidin luo ja samalla omaan lapsuuteen.

– Sain kirjeiden avulla käsityksen siitä, millaista vanhempieni elämä oli ollut.

Eero Huovinen kertoo äitinsä olleen luonteeltaan hyvin erilainen kuin Vaasassa syntynyt isä, joka oli pohjalaisen miehen perikuva.

– Opin tuntemaan lempeän, rakastavan, pitkämielisen ja lujankin äidin. Kirjeistä piirtyi äidinrakkaus. Se tuli esiin arkisten ja pienten asioiden kautta. Äidin syliä, käsiä ja fyysistä läheisyyttä en voinut enää tavoittaa, mutta rakkaus näkyi kirjoitettujen sanojen kautta.

. Sielun peilit Eero Huovinen kertoo olleensa koko elämänsä ajan intohimoinen kirjoittaja. Tänä syksynä häneltä julkaistiin muistelmateos Sielujen puolustaja – Piispana Helsingissä (Wsoy).

– Kirjoittaminen on ollut tapani yrittää ymmärtää maailmaa ja elämää. Kirjoittaminen on ajatusten järjestämistä, väline elämän, Jumalan ja oman itseni ihmettelyyn. Sen avulla ihminen voi oppia tuntemaan itsensä paremmin kuin puhumalla.

– Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen tärkeimmät lahjat. Olen joskus ajatellut, että kirjoista oppii enemmän kun elämästä. Emme ainoastaan lue kirjoja vaan kirjat lukevat meitä. Ne ovat peilejä ja kuin taskulamppuja, jotka valaisevat mitä mielissämme ja sydämissämme tapahtuu.

Huovinen muistelee lämpimästi äidinkielenopettajaansa, Kurikasta kotoisin ollutta Pirkko Hakolaa .

– Pirkko Hakola asuu yhä selkäytimessäni. Hän oli ankara ja innostava opettaja, joka otti minut silmätikukseen. Hän innosti minua kirjoittamaan ja puhumaan hyvää suomen kieltä.

Huovinen sanoo suunnitelleensa äidin kaipuusta kertovaa kirjaa yli viisitoista vuotta, mutta aloittaminen viivästyi. Potku kirjoittamiseen tuli viimein, kun seitsemän vuotta nuorempi veli uhkasi kirjoittaa samasta aiheesta kirjan.

Huovinen kertoo hänelle läheisen veljensä Sakari Huovisen valinneen lopulta aiheeksi isän. Teos Isän kädestä (Teos) ilmestyi samana keväänä kuin Äitiä ikävä.

Isän kädestä käsittelee Turun tuomiorovastina toimineen Lauri Huovisen elämää.

– Emme näyttäneet kirjoja toisillemme ennen kuin ne olivat valmiit. Sakarin kirja on toisenlainen kuin omani. Minun on sydänverellä kirjoitettu, Sakarin on tehty historioitsijan otteella. Hän on osannut kirjoittaa taitavasti isän uskosta ja uskonnollisista haasteista.

. Teatterinjohtajan idea Seinäjoen kaupunginteatterissa ensi viikolla ensi-iltansa saavassa näytelmässä Eero Huovista näyttelee Esa Ahonen . Hänen äitiään ja isäänsä nuorena pariskuntana esittävät Inka Reyes ja Jussi Jätinvuori . Mia Vuorela näyttelee muun muassa Helgaa, Aili Huovisen äitiä sekä Lauri Huovisen myöhempää, toista puolisoa.

Idea Äitiä ikävä -kirjan tuomisesta näyttämölle oli Seinäjoen kaupunginteatterin taiteellisen johtajan Pauliina Saloniuksen . Hän oli lukenut Huovisen kirjan tuoreeltaan sen ilmestyttyä ja vaikuttunut.

– Äitiä ikävä jäi mieleeni resonoimaan ja mietin, että se olisi näyttämölläkin ainutkertainen jo aiheensa puolesta. Mutta suurimman vaikutuksen teki Huovisen tapa kirjoittaa, elämänmyönteisesti, lämpimästi ja toivorikkaasti. Teos oli mielestäni äärimmäisen kaunis ja täynnä rakkautta, en voinut enää päästää siitä irti, Salonius kertoo.

Dramatisoinnin lisäksi Salonius vastaa Äitiä ikävä -näytelmän ohjauksesta.

– Kun 200-sivuinen kirja puristetaan kaksituntiseksi näytelmäksi, on oltava tarkka, että osaa ottaa mukaan katsojaa puhuttelevat ja juonen kannalta olennaiset kohdat. Salonius on ollut koko ajan hyvin viisas, herkkä ja vivahteita tajuava, Huovinen kiittää.

. Ei sattumaa Eero Huovinen sanoo vanhempiensa yhteisen elämän olleen syvä rakkaustarina. Se päättyi Lauri Huovisen kuolemaan, sillä hänen mukanaan katosivat muistot Aili Huovisesta.

– Isä kuoli päivälleen 40 vuotta äidin jälkeen. Arvellaan, että jopa tunnilleen. Se ei ollut sattumaa. Se kuvasti sitä, miten kiinteästi äiti oli ollut läsnä isän muistoissa.

Huovinen sanoo isänsä eläneen elämänsä tavallaan kahden naisen kanssa.

– Toinen oli läsnä arjessa. Äidin kanssa hän eli muistin ja sydämen maailmassa.

Kirjaudu sisään

Äiti ei koskaan palannut kotiin – Eero Huovinen kirjoitti kirjan äidin kaipuusta, pian tarina nähdään Seinäjoen kaupunginteatterin näyttämöllä

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje