Arvio: Ennio on viiden tähden mestarikuvaus legendaarisesta leffasäveltäjästä

Ennio. Ohjaus: Giuseppe Tornatore. K12, 2h 46min.

★★★★★

Ennio Morricone (1928–2020) kertoi vähän ennen kuolemaansa ymmärtävänsä, että elokuvamusiikki ja taidemusiikki voivat elää sovussa. Mies oli jo 70 vuotta yrittänyt tehdä tuota sovintoa, usein kollegoiden halveksimana. Kateellisia taisivat olla.

Giuseppe Tornatore , jonka Cinema Paradison (1988) Morricone sävelsi, on tehnyt mahtavan henkilökuvan vaatimattomista oloista tulleesta tanssi- ja teatteribändien trumpetistista, josta tuli historian tunnetuin elokuvasäveltäjä.

Jo nuorena, osin John Cagen innoittamana, modernismi ja konkreettisen musiikin sivuäänet alkoivat kiehtoa.

Kaikki tunnistavat Morriconen: espanjalainen trumpettimelodia valittaa, rummut marssittavat joukkoja, sankariteema viheltää, koneet hälisevät, fanfaari ohjaa väkivaltaan, romanttinen orkesteri vie kaukomailla, rautalankakitara kirittää ratsastajaa…

. Kehujia riittää Tornatore antoi elokuvalleen nimen Ennio erottaakseen sen Morricone-brändistä. Se on hyvä ratkaisu. Elokuvassa todellakin analysoidaan musiikkia säveltäjän johdolla.

Aluksi puhuvat italialaiset koulukaverit, säveltäjät, soittajat, laulajat ja esseistit. Sitten mennään länteen. Quentin Tarantino vaahtoaa. Hänen Hateful Eight -westerninsä ei kuulostanutkaan spagetilta, vaan sai Enniolta sinfonisen ylennyksen.

Clint Eastwood ja Bernardo Bertolucci kehuvat. Bruce Springsteen ja Metallican James Hetfield ovat kovia faneja. Jazzkitaristi Pat Metheny vallan säteilee.

Roland Joffe tunnustaa, että ohjauksensa Linnake (1986) nousi uudelle tasolle Morriconen mestarinkosketuksesta, jossa intiaaniteema, klassinen kuoroteos ja popkuvio yhdistyivät.

Nelisen vuotta ennen kuolemaansa Morricone konsertoi Helsingissä. Me paikalle päässeet emme unohda sitä ikinä. Hänen konserttinsa olivat aina tapauksia.

Temperamenttisena känkkäränkkänä tunnettu Morricone liikuttuu kameran edessä usein. Sanat avaavat muistojen portit. Satojen soundtrackien mies oli usein ristiriitainen.

. Morricone teki omat säännöt musiikille Morricone teki omat sääntönsä yhdistäessään taiteen, hälyn, etniset piirteet ja populaarin melodian.

Musiikki puhutteli myös konkreettisesti. Pillien äänistä, vislauksista ja sähkökitaran twang-twang-efekteistä tuli jopa taidemusiikin keinoja. Morricone sen teki. Pasolini ja monet muut antoivat säveltäjälle vapaat kädet. Tee mitä tahdot.

Yhteistyökumppaneista merkittävin oli oopperamaisten spagettilänkkärien taituri Sergio Leone , jonka dollaritrilogian (1964–1966) sekä linjaa jatkaneen mestariteoksen Huuliharppukostajan (1968) musiikkien ihmeellisistä teemoista ja soundeista tuli jopa riesa.

Ohjaajat Tarantinosta Oliver Stoneen halusivat sitä samaa äänitehostettua tuotantoa. Ennio tarjosikin tilalle klassista laatua. Lopulta tulivat Oscar-palkinnotkin, mutta eivät ehkä sittenkään kaikkein parhaista teoksista.

Kari Salminen

Fri, 5/20

Kirjaudu sisään

Fri, 5/20

Arvio: Ennio on viiden tähden mestarikuvaus legendaarisesta leffasäveltäjästä

Jaa artikkeli

Haluatko lukea artikkelin?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Katuosoitteet

Puhelin