Arvio: Esko Aho piirtää Suomen poliittisen lähihistorian suuren linjan kirkkaaksi kadehdittavalla helppoudella

Suomi on pyristellyt heti sotien päättymisen jälkeen osaksi länttä, vaikka ulospäin se ei pitkään aikaan siltä näyttänytkään. Sodan hävinneen osapuolen kohtalo ei ollut kadehdittava. Neuvostoliitto asetti Suomelle tiukat geopoliittiset rajat, eivätkä lännen johtajavaltiotkaan voineet suurvaltojen kesken tehtyjen sopimusten takia osoittaa Saksan rinnalla sotineelle avointa tukeaan.

Tammikuussa 1945 Suomeen matkustanut Maxwell Hamilton sai maansa ulkoministeriöltä ohjeet: "Teidän on muistettava, että vaikka Yhdysvallat ja Suomi eivät olekaan olleet sodassa keskenään, diplomaattisuhteet maiden välillä pysyvät katkenneina ja teknisesti Suomi on yhä sotatilassa neuvostoliittolaisten ja brittiläisten liittolaistemme kanssa."

Myös sodasta toipuminen oli tahmeaa Moskovan tiukan kannan takia.

Marshall-avusta oli kieltäydyttävä, mikä tarkoitti Suomen joutumista Eurooppaan laskeutuneen taloudellisen rautaesiripun väärälle puolelle. Lopputulos oli, että Suomelta jäi paljon saamatta kipeästi tarvittavia lainoja ja että Suomi luettiin osaksi Neuvostoliiton johtamaa itäleiriä.

. Ruotsia rohkeampi Suomi Entinen pääministeri ja keskustan puheenjohtaja Esko Ahon tuorein kirja 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa piirtää kristallinkirkkaaksi pitkän turvallisuuspoliittisen linjamme. Neuvostoliiton ote, joka oli paikoin kireä ja paikoin löyhä, ei koskaan onnistunut muuta kuin hidastamaan Suomea hakeutumasta läntiseen yhteisöön.

Nato-jäsenyys on pitkän taipaleen päätepiste. Sen toteutuminen on enää kahden maan hyväksynnästä kiinni. Kumpikaan niistä ei ole Neuvostoliitto/Venäjä.

Jo ennen kuin Marshall-avusta oli puhuttu mitään Suomi oli hakenut Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi. Suomi hyväksyttiin niihin syyskuussa 1947, ennen kuin valvontakomissio poistui maasta.

Huomattavaa on, että puolueeton ja sodalta säästynyt Ruotsi toimi toisin.

Vuonna 1946 Ruotsin keskuspankin pääjohtajana toimi muuan Dag Hammarskjöld . Hän torjui maansa liittymisen Maailmanpankkiin ja Valuuttarahastoon, koska pelkäsi Neuvostoliiton suhtautumista. Hammarskjöldistä tuli sittemmin YK:n pääsihteeri.

Vain neljä päivää Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Suomi kolkutteli Yhdistyneiden Kansakuntien ovea. Jäsenyys kaatui Stalinin vastustukseen. Suomi on paikoin ollut Ruotsia rohkeampi ulkopoliittisissa valinnoissaan. Tämä näkyi myös Nato-hakemuksen kohdalla.

. Laman kuva Aho peilaa taitavasti Suomen poliittista lähihistoriaa omaa pääministerikauttaan 1991–95 vasten. Hän asettaa monet käänteet ns. suureen kuvaan, joka kiistatta kirkastuu.

Lännettymisen hyvän selityksen lisäksi kirjan toinen mielenkiintoinen osa on Suomen kriisiytyneen talouden käsittely. Ahoa näyttää edelleen ärsyttävän se, että hänen hallitustaan arvostellaan liian vähäisestä velkaelvytyksestä laman pahimmassa puristuksessa.

"Miten on mahdollista, että silloin velkaongelma synnytti kriisitunnelman, mutta nyt se vaietaan lähes kuoliaaksi? Syy on yksinkertainen. Lamavuosina velan lisäys tiesi kasvavia korkomenoja. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisenä aikana velan määrä on huimasti lisääntynyt, mutta korkomenot ovat siitä huolimatta tasaisesti laskeneet", Aho kirjoittaa.

. Vuonna 1992 Suomen valtio oli euromarkkinoiden suurin luotonottaja. Velkaa otettiin yhteensä 65 miljardin markan arvosta ulkomaan valuutassa. Summa vastasi karkeasti kolmannesta valtion sen vuoden menoista. Tieto on mielenkiintoinen, kun sen asettaa Suomen EU-jäsenyydestä käytyä keskustelua vasten.

Samaan aikaan kun EU-jäsenyyden vastustajat varoittelivat itsenäisyyden menetyksestä, suomalaisen hyvinvointivaltion rahoitus lepäsi ulkomailla toimivien rahastojen ja eläkesäätiöiden varassa. Mutkat suoristaen kalifornialainen opettajien eläkerahasto saattoi päättää, saiko Mutikainen työttömyyskorvauksen ja hänen lapsensa lapsilisänsä.

Muistan ajan hyvin. Opiskelin vuosina 1992–93 Lontoossa. Financial Times-lehdessä oli viikoittain ilmoitus Suomen valtion liikkeellelaskemasta joukkovelkakirjalainasta. Ihmettelin menoa silloin ja kyllä sitä ihmetteli muutama opiskelukaverini ja opettajakin.

Paine, jossa Ahon hallitus toimi, oli jotakin aivan muuta kuin se, jonka Marinin hallitus on kokenut.

. Taitava kirjoittaja Ahon kirja keskittyy kolmeen: ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteisiin, 1990-luvun talouslamaan sekä Venäjään. Kaikkia niitä Aho käsittelee kieltämättä asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti.

Kaiken lisäksi Aho osaa kirjoittaa. Hänen tekstiään on helppo lukea myös sellaisen, joka ei aivan kaikkia Suomen lähivuosikymmenten finessejä tunne.

Ihmettelemään vain jää, onko tämä pohjoinen kansakunta selvinnyt kaikista koettelemuksistaan pätevien johtajien vain hyvän onnen avulla.

Kirja: Esko Aho: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa , Otava, 286 sivua

Kirjaudu sisään

Arvio: Esko Aho piirtää Suomen poliittisen lähihistorian suuren linjan kirkkaaksi kadehdittavalla helppoudella

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Arvio: Esko Aho piirtää Suomen poliittisen lähihistorian suuren linjan kirkkaaksi kadehdittavalla helppoudella

Jaa artikkeli

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje