Arvio: Hykerryttävä musikaalikarkelo tarjoaa jättisuperhyperpussillisen silmäkarkkia – sekä muutaman korvamadon

Seinäjoen kaupunginteatteri: Tippukivitapaus. Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen, musiikki Anna-Mari Kähärä, koreografia Henri Sarajärvi.

. Tippukivitapaus-lastenmusikaalissa kaikki on kohdillaan: polveileva juoni, hykerryttävät hahmot, mukaansatempaava musiikki, näyttävät lavasteet, intoa uhkuvat näyttelijät sekä tarinan vaihtelevia tunnelmia peilaavat äänet ja valot.

Esitys tarjoaa katsojalle jättisuperhyperpussillisen silmäkarkkia ja kaupanpäälle muutaman korvamadon. Jos uskaltaa kadota viemäriin ja hiippailla yhdeksän tähden luksuspuksushotellissa, voi tavata toinen toistaan kummallisempia hahmoja, kuten maailman vanhimman pizzan, orjatoukkia, olmeja ja teepannun. Olo on kuin Liisalla ihmemaassa.

Miljööt vaihtuvat tiuhaan. Tilanteet ja tunteet tulevat ja menevät: on eripuraa ja sopimista sekä riemua ja pelkoa.

. Tarina lähtee liikkeelle papupurkissa asuvista Täti ja Setä Soijasta ( Marja Salo ja Jani Johansson ), jotka keräävät kotinsa täyteen roinaa. Papupurkki ratkeaa tavaranpaljoudesta, jolloin pikkuinen Seija Soija ( Heidi Ajanto ) sinkoutuu ulos.

Seija-papu lähtee etsimään täydellistä piilopaikkaa ujon Hujopin ( Marko Maunuksela ) kanssa. Tukaanikin ( Katja Palmu ) tuppautuu mukaan.

Kadonnutta papua ryhtyvät jäljittämään Agenttinero Naru (videoyhteydellä mukana oleva Martti Suosalo ) sekä pipolla paikasta toiseen liikkuva Mahtimummeli Päätäi Väätäinen ( Mia Vuorela ).

. Sanojen ja rytmien taikaa Vaihtuvissa minimaailmoissa nähdään niin mummoagilityä kuin rullaluisteluakin. Pyörillä liikkuva, milloin mistäkin putkahtava kermakakku saa lapset innostumaan. Aikuiskatsoja ehkä vakavoituu ja siirtyy hetkeksi arkimaailmaan, kun suuruudenhullu rusina, diktaattori Diktaatta ( Liisu Aurasmaa ) haalii röyhkeästi valtaa.

Musiikki on reipasta ja rytmikästä. Yleisön kädet rupeavat hakkaamaan luonnostaan. Vastapainona on rauhallisia kappaleita kuten Ajannon ja Maunukselan herkkä duetto Piti sanoa .

Sanoilla leikittely on musikaalin ydintä. Ostin kerran -kappaleessa on kalevalalaista poljentoa ja samaa nonsensehenkeä kuin Kantelettaren Oli ennen onnimanni -runossa. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Laura Ruohonen jatkaa suomalaisen lastenrunouden uudistajana Kirsi Kunnaksen hengessä ja tuo lastenrunouden vahvasti 2000-luvulle.

. Visuaalisuuteen on panostettu. Esimerkiksi kohtaus, jossa itseään surkutteleva Rämeämmä ( Esa Ahonen ) valittaa antaumuksella, on näyttävä.

. Korvamatoja kotimatkalle Vaikka musikaalin harjoittelua haittasivat näyttelijöiden sairaustapaukset, kokonaisuus on eheä. Ennen ensi-iltaa tehdyt henkilövaihdokset eivät näy lopputuloksessa.

Salo otti pikavauhdilla haltuunsa niin Täti Soijan, rottaäidin kuin portieerinkin roolin. Tukaaniksi kesken harjoittelukauden hypänneeltä Palmulta sujuu ilma-akrobatia: hän kieppuu kepeästi hotellin kattokruunussa.

Ajanto on sanavalmis ja pirtsakka Seija Soija. Myös Maunuksela osaa ottaa yleisönsä ensimmäisessä lastenmusikaalissaan. Vuorela puolestaan on vallan mainio anarkistisena Mahtimummelina.

Esityksestä jää korviin luuppimaisesti pyörimään rytmikäs Jos on hanskat -kappale. ”Jos on hanskat, tarttee kädet. Jos on kädet, tarttee pianon. Jos on piano, tarttee talon. Jos on talo, tarttee pihan. Jos on piha, tarttee lapion. Jos on lapio, tarttee lunta. Jos on lunta, tarttee talven. Jos on talvi, tarttee hanskat. Jos on hanskat…”

Juttua muokattu 4.4.2022 klo 17.00: korjattu Liisu Aurasmaan nimi.

Kirjaudu sisään

Arvio: Hykerryttävä musikaalikarkelo tarjoaa jättisuperhyperpussillisen silmäkarkkia – sekä muutaman korvamadon

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje