Sisällissota 1918 jätti valtavan määrän ihmisiä tyhjän päälle. Maa tulvi leskiä ja orpoja, joiden arki oli huterissa kantimissa.
Arviolta 25 000 lapsen toinen tai molemmat vanhemmat olivat kuolleet tai vankileirillä. Noin 12 000 leskeksi jääneestä naisesta punaleskien osuus oli noin 10 000.
Punaorpojen kohtalo ei ollut häävi. He saivat kantaa syyllisyyttä vanhempiensa teoista, sillä sisällissodan jälkeinen Suomi lohkoi lapsetkin voittajiin ja häviäjiin.
Nyt aiheen nostaa esiin sisällissotaa tuotannossaan käsitellyt ilmajokelaisjuurinen kirjailija Anneli Kanto.
Veriruusut (2008) kuvasi punakaartissa taistelleiden naisten kohtaloita. Romaani Lahtarit (2017) katsoi sotaa valkoisten pohjalaissotilaiden näkökulmasta. Molemmista teokset on dramatisoitu myös näyttämölle.
Punaorpojen (Lind & Co) tarinan Kanto puolestaan kirjoitti alun perinkin näyttämölle. Lauri Maijalan kanssa käsikirjoitettu samanniminen näytelmä kantaesitettiin Helsingin kaupunginteatterissa 2020. Romaaniksi näytelmä muokkautui kustantajan ideasta, kirjailija paljastaa teoksensa kiitoksissa.
Romaanin historiallisissa raameissa on yllin kyllin sydäntä särkevää draamaa.
Valtion punaleskille ensihätään tarjoama apu oli lähettää lapset kasvatuskoteihin tai lastenkoteihin. Tausta oli puhtaan ideologinen. Tavoite oli kasvattaa heistä – valkoisen Suomen näkövinkkelistä – kunnon kansalaisia. Lasten kontaktit omiin perheisiin katkaistiin.
Äidit eivät kuitenkaan hevin halunneet luopua jälkikasvustaan, joten viranomaiset keksivät konstin. Jos punaleski nosti köyhäinapua, hänet voitiin todeta varattomaksi. Varaton taas joutui holhouslain alaiseksi ja lapset voitiin huostaanottaa pakolla.
Tuhansittain punaorpoja vietiin kodeistaan. Erityisen hyvä koti lapsille uskottiin löytyvän vauraalta Pohjanmaalta. Sadoittain punaorpoja päätyi lakeuksille.
Lapset Pohjanmaalle
Anneli Kannon Punaorvot seuraa yhden kuvitteellisen helsinkiläisperheen elämää kuukausi kerrallaan sisällissodan alusta vuoteen 1920.
Perheonni särkyy, kun sota syttyy. Isä Arvo kuolee vankileirillä, teini-ikäinen poika Aarre palaa kotiin kuihtuneena varjona eikä löydä paikkaansa sisällissodan jälkeisestä Helsingistä. Lapset Ilona ja Lahja otetaan huostaan, viedään Etelä-Pohjanmaalle ja erotetaan toisistaan eri kasvattiperheisiin.
Äiti Helmi juuttuu kaipaukseensa ja menettää elämänhalunsa.
Kuristavan köyhyyden ja henkisen ankeuden kuvaus riipii.
Toista piestään, toista rakastetaan
Punaorvot näyttää karikatyyrimäisen suorasukaisesti, miten erilaisia polkuja orpojen kohtalot kulkivat.
Pieni Ilona päätyy Kauhajoelle kahden naimattoman ja lapsettoman sisaruksen hoteisiin. Sijaisvanhemmat tahtovat lapsen parasta ja kaavailevat punaorvosta pohjalaistalon perijää.
Teini-ikää lähestyvä Lahja sijoitetaan Kurikkaan sydämettömään ja julmaan taloon raatamaan. Omien sotamuistojen piinaama isäntä pieksee. Ilmassa leijuu seksuaalisen väkivallan uhka.
Kanto on rakentanut romaaninsa näkökulmatekniikalla samaan tapaan kuin Lahtarit. Henkilöhahmot saavat kukin vuoron perään äänen.
Enimmäkseen ohjia pitelee ulkopuolinen kertoja, mutta välillä puhuu Helmi, välillä Lahja. Välillä sivuille siivilöityy Ilonan pelokas katse, välillä eteläpohjalaisisännän paksu murre. Tähän tapaan:
"Siinä se on mun silimieni eressä joka päivä, koko vapaussota ja ne samanikääset flikat, jokka me pistimmä kylmäksi. -- Pyssyjen kanssa ne oli liikkeellä, notta vihollisia ne oli, vaikka flikkoja olivakkin. Häjyä teki silti, sitte jälkiinpäin."
Hyvät aikeet
Tarinassa keskeinen ja tarinan kannalta välttämätön henkilöhahmo on Ester. Romaanin Ester on todellinen historian henkilö, Vaasassa syntynyt Ester Ståhlberg, presidentti Ståhlbergin puoliso vuodesta 1920.
Ester Ståhlbergiä punaorpojen kohtalo kosketti erityisesti. Ståhlbergin punaorpojen eteen tekemä työ teki hänestä suomalaisen lastensuojelun uranuurtajan. Sisällissodan lapsiuhreja auttaakseen hän perusti muun muassa Pelastakaa lapset ry:n.
Anneli Kanto hyödyntää romaanissaan suoria lainauksia hänen kirjoituksistaan. Punaorpojen Ester näyttäytyy hyväntahtoisena mutta naiivina idealistina.
Hyvien aikeiden ja todellisuuden välillä ammottaa räikeän syvä kuilu. Sen Punaorpojen Ester myöhemmin myös ymmärtää. "En voinut kuvitellakaan, että isänmaallinen ihminen voisi olla kova turvattomalle orpolapselle. -- Sydämeeni koskee. Olen pettynyt ihmisiin."
Romaanin ajankuva on tarkkaa, tunteehan Kanto aiheensa hyvin. Hän tavoittaa uskottavasti sen tunneskaalan, jonka sodan hävinnyt osapuoli kävi läpi: on katkeruutta, vihaa, arvottomuutta, näköalattomuutta, surua ja häpeää.
Teoksen heikkous on se, että pohjatekstinä oleva näytelmä kuultaa paikoin läpi. Tarinan kontrastit ovat räikeitä, tarinankuljetus kulkee suorasukaan, henkilöhahmojen aikeet ja tunteet ovat korostetusti esillä.
Romaanitaiteen kerronnalliset nyanssit ja rivien välit eivät pääse oikeuksiinsa, ja siten Punaorvot ei yllä kaunokirjallisilta ansioiltaan Lahtarien ja Veriruusujen tasolle. Koskettavinta romaanissa on se, että tarina saattaisi olla totta; siinä ei ole mitään liioiteltua tai ylidramatisoitua. Johanssonin perheen kaltaisia kohtaloita oli tuhansia.
Kirja: Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co 2023. 275 s.
