Arvio: "Painajaisten kuvittaja" Francis Bacon maalasi väkivaltaisen 1900-luvun – Uutuuskirja on sekava höpinä poikkeuksellisen taiteilijan kuolemasta

Viikatemiestä tapaamassa. Max Porter: Francis Baconin kuolema. WSOY 2022, 68 s. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Biofiktio on muodissa, mutta Max Porter (s. 1981) ottaa taidemaalari Francis Baconin (1909–1992) elämän loppua kuvatessaan enemmän vapauksia kuin monet kirjailijakollegansa.

Perinteinen juonivetoinen proosa ei ole Porterin juttu, mutta hänen edelliset romaaninsa, Surulla on sulkapeite (2015) ja Lanny (2019), olivat silti helpompia kuin tuore Francis Baconin kuolema .

Painajaisten kuvittaja Bacon menehtyi 82-vuotiaana Madridissa, minne hän oli matkustanut lomailemaan lääkärinsä ohjeen vastaisesti. Hengitysongelmista kärsinyt Bacon päätyi viimeisiksi päivikseen yksityiseen sairaalaan, missä hänestä huolehti nunna nimeltä Mercedes. Uskovaista tiukan linjan ateistista ei kuitenkaan tällöinkään tullut.

Hiljainen ja epädramaattinen loppu muodosti vastakohdan Baconin vauhdikkaalle taipaleelle, jota hänen huutavat maalauksensa ilmensivät.

Porter kirjoittaa juuri ja juuri tässä maailmassa olevasta taiteilijasta hänen harhautuessaan syvälle muistoihinsa ja valmistautuessaan jättämään elämän.

Lopputulos hämmentää, vaikka aihe onkin selvä: ”Madrid. Keskeneräinen. Kuoleva mies.” (s. 7).

. Epätoivoisen yksityistä Porter on kiinnostunut kuolemasta ja kuolevaisuudesta, joten ei ihme, että hän valitsi hahmokseen samoja asioita pohdiskelleen Baconin.

Jälkimmäisen töiden sävyjä on siirtynyt edellisen romaaniin, joka on pikemminkin hahmotelma tummaksi maalaukseksi kuin kirja. Baconin pään sisään päästään, mutta sieltä löytyy lähinnä kohinaa ja ahdistusta: ”Olen tämä seinään niitattu hahmo.” (s. 43).

. Francis Baconin kuolema on fragmentaarista, minimalistista ja rohkeaa proosaa, mutta lopputulos ei miellytä. Pienoisromaani koostuu seitsemästä lyhyestä luvusta, jotka alkavat Baconin pyytäessä nunnan tulemaan sairasvuoteelleen ja jatkuvat sukelluksena miehen ajatuksiin.

Viikatemiehen saapumista odotellessa muistellaan esimerkiksi saatuja ilkeitä kritiikkejä: ”Maalaukset ovat piinaavia, koska Bacon on pikemminkin loistava lavastaja kuin omintakeinen taiteilija ja koska teoksista välittyvä tunne on keskittyneen ja epätoivoisen yksityistä.” (s. 14).

. Köykäinen kuvaus kärsivästä taiteilijasta Bacon näytti arvostelijoilleen maalaamalla väkivaltaisen omaperäisesti ja tavoittamalla tuhoisan 1900-luvun paremmin kuin ehkä kukaan muu.

Hänen loppuaan hahmottelevasta Porterin teoksesta ei kuitenkaan tajua hölkäsen pöläystä, ellei ole tutustunut Baconin vaiheisiin yksityiskohtaisesti esimerkiksi elämäkertojen kautta.

Sen jälkeenkään Francis Baconin kuolema ei tosin anna paljoa. Tällaisia, tuskaisia ja sekalaisia, kuolevan ihmisen mietteet todennäköisesti ovat. Niiden sijaan lukisi kuitenkin mieluummin esimerkiksi siitä hallitusta kaaoksesta, missä Baconin taulut syntyivät.

Porterin tavoite, sirpaleisten mietteiden, muistojen ja keskustelujen muodostama luonnos yhdestä elämästä, ei toteudu yhtä hyvin kuin vaikkapa koskettavassa Surulla on sulkapeitteessä .

Porter on ehkä kunnioittanut ja pelännyt Baconia liikaa saadakseen hänestä kunnon otetta. Francis Baconin kuolema , Porterin kolmas romaani, jääkin kiehtovasta kohteestaan ja uutta tapailevasta kielestään huolimatta melko köykäiseksi.

Esa Mäkijärvi

Mon, 5/23

Kirjaudu sisään

Mon, 5/23

Arvio: "Painajaisten kuvittaja" Francis Bacon maalasi väkivaltaisen 1900-luvun – Uutuuskirja on sekava höpinä poikkeuksellisen taiteilijan kuolemasta

Jaa artikkeli

Haluatko lukea artikkelin?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Katuosoitteet

Puhelin