Arvio: Uusiseelantilainen Isoäiti on karheansuloinen draama, vaikka siirappi valuukin vähän liikaa

Isoäiti. Ohjaaja Matthew J. Saville. K12, 1 h 34 min.

★★★

Uusiseelantilaisia elokuvia ei Suomessa sanottavasti nähdä. Nyt tiensä on löytänyt elokuvateatterilevitykseen asti viime vuoden puolella valmistunut pieni helmi, vain muutaman hienon henkilöhahmon ja osaavien näyttelijöiden varassa etenevä perhekuvaus Isoäiti .

Elämänläheisessä arkidraamassa puntaroidaan perhesuhteita ja -salaisuuksia, jotka ovat tavalla tai toisella hiertäneet perheenjäseniä vereslihalle asti. Hylätyksi tulemisen kokemus, masennus ja alkoholismi näyttävät riivaavan ylisukupolvisesti niin vanhempia kuin lapsia.

Isoäidin teemat ovat perimmiltään varsin rankkoja, mutta elokuva on silti viihdyttävä – ei tokikaan varsinaisesti huvittava eikä naurattava, mutta liikutuksen läikähdyksiä tarjoava.

Hauskojakin kohtauksia elokuvassa on, ja karhean draaman koskettavimmat hetket koetaan aivan lopussa.

Joissain kohdin vaarana alkaa olla jo liiallinen sentimentaalisuus.

. Näyttelijät loistavat rooleissaan Elokuvan neljä päähenkilöä ovat äitinsä kuolemaa sureva teinipoika Samuel/Sam ( George Ferrier ), pojan keski-ikäinen isä Robert ( Marton Csokas ), isän iäkäs äiti Ruth ( Charlotte Rampling ) ja vanhuksen avustajana työskentelevä nuori sairaanhoitaja ( Edit Poor ).

Näyttelijät ovat erinomaisia huolella käsikirjoitetuissa rooleissaan.

Leski-isän ja pojan arki saa uutta haastetta, kun Englannissa asuva isänäiti Ruth muuttaa heidän luokseen Uuteen-Seelantiin. Iäkkään naisen jalka on murtunut pahasti, joten hän on nyt täysin riippuvainen poikansa, pojanpoikansa ja sairaanhoitajansa avusta.

Tämä kismittää itselliseen elämään tottunutta entistä sotavalokuvaajaa ja maailmannaista vietävästi.

Tarinan keskiössä olevan taisteluparin muodostavat lukioikäinen jamppa ja vanha isoäiti. Ahdistunut ja umpimielinen Sam ja giniä kittaava kiukutteleva isänäitinsä Ruth ärsyttävät toisiaan.

He ovat kuitenkin pakotettuja viettämään aikaa yhdessä, koska Robert häipyy Lontooseen hoitamaan äitinsä raha-asioita.

. Siirappinen, mutta kaunis opetus Kun isoäiti ja pojanpoika vähitellen tutustuvat paremmin, he alkavat löytää toisistaan sielunkumppanuutta ja lopulta myös turvaa elämän epäreiluilta tuntuvissa tilanteissa.

Puolitoistatuntisen elokuvan puitteissa henkilöhahmojen muutos tapahtuu pakostakin vähän liian nopeasti, ja samalla elokuvan tyylilaji tahtoo hieman horjua.

Kaipa on vain paras ajatella, että toiveikkaan tarinan kaunis opetus on, että ikävien asioiden kierteen voi katkaista eikä isien tai äitien virheiden tarvitse siirtyä jatkuvasti polvesta toiseen. Menköön sitten kokonaisuus vaikka vähän siirappiseen suuntaan.

Isoäiti -elokuva on näyttelijänä paremmin tunnetun uusiseelantilaisen Matthew J. Savillen debyyttiohjaus pitkän elokuvan puolella. Saville osoittautuu taitavaksi henkilöohjaajaksi.

Nimiroolin vetävä 76-vuotias brittinäyttelijä Charlotte Rampling on ihastuttava samaan aikaan ilkeänä ja hauraana naisena, jonka ikävä käytös saa selityksensä tarinan edetessä.

Näytelmällinen elokuva tapahtuu pitkälti sisätiloissa, joissa tuoliin tai sänkyyn sidottu loukkaantunut Ruth joutuu pakosta olemaan.

Muutamissa tärkeissä ja riipaisevissa ydinkohtauksissa kuvaus siirtyy kuitenkin myös ulkoilmaan, komeisiin uusiseelantilaisiin maalaismaisemiin.

Päivi Valotie

Sun, 5/22

Kirjaudu sisään

Sun, 5/22

Arvio: Uusiseelantilainen Isoäiti on karheansuloinen draama, vaikka siirappi valuukin vähän liikaa

Jaa artikkeli

Haluatko lukea artikkelin?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Katuosoitteet

Puhelin