”Esko käveli ulos ja kaatui suorilta jaloilta” – Esko Nikkarin veljet kertovat, millainen oli yksi Suomen rakastetuimmista näyttelijöistä, jonka elämä oli lähellä päättyä ennen aikojaan eräänä kohtalokkaana iltana

Nikkarin perheen vanha lapsuudenkoti on edelleen pystyssä Lapuan Saarenkankaalla. – Tästä lähdettiin aikanaan maailmalle, veljekset Kauko ja Eero Nikkari tuumaavat isänsä tekemän talon portailla. Niin lähti myös veli Esko Nikkari, viimeisen kerran 14 vuotta sitten. KUVA: ELENA MIKKILÄ
Nikkarin perheen vanha lapsuudenkoti on edelleen pystyssä Lapuan Saarenkankaalla. – Tästä lähdettiin aikanaan maailmalle, veljekset Kauko ja Eero Nikkari tuumaavat isänsä tekemän talon portailla. Niin lähti myös veli Esko Nikkari, viimeisen kerran 14 vuotta sitten. KUVA: ELENA MIKKILÄ

Marraskuu oli taittumassa talven ensi kuuksi Lapualla vuonna 2006, kun Esko Nikkari löydettiin makaamasta liikkumattomana kotinsa lattialta. Palasimme tuolle paikalle 14 vuoden jälkeen, kuulemaan yhden Suomen rakastetuimman näyttelijän, "Lapuan Marlon Brandon" tarinan.

15 markkaa ja 12 muovista pyykkipoikaa

Hevosesta näkyvät vain korvan kärjet sen repiessä tukkikuormaa miehen mittaan nousseiden kinosten keskellä.

Vuodenvaihteessa 1956 Suomessa värjöteltiin suuren yleislakon keskellä. Esko ja Eero Nikkari olivat siirtyneet lakon tieltä metsätöihin Ruotsin Bispgårdeniin, jossa vastassa oli puolitoista metriä lunta.

Eihän työnteosta niissä oloissa mitään tullut, ja parin kuukauden jälkeen veljekset marssivat työnjohtajan pakeille hakemaan lopputiliä.

Nyörit eivät hellineet hommat kesken jättäneille, joten kaksikko sai lähteä tyhjin käsin kotiin.

– Pinnasimme junalla Haaparantaan, josta pääsimme Suomen puolelle. Kokkolassa hankimme rahat linja-autolippuihin myymällä matkustajille käytettyjä sahanteriä uusina, Eero Nikkari virnistää.

Kotiin Lapualle pojat toivat tuliaisina 15 markkaa ja 12 muovista pyykkipoikaa.

"Karkasimme Eskon kanssa kotoa aina kun mahdollista"

Lapualainen Nikkarin perhe oli tyypillinen näky 50-luvun Suomessa. Rintamamiestalo ja seitsemän lasta, jotka kirmasivat pellavat hulmuten pitkin kotipitäjän kulmia.

Ruoka ja raha olivat vähissä, kuten suurella osalla sen ajan perheistä. Lapset opetettiin työntekoon ottamalla heidät jo pienenä mukaan rankametsälle.

– Kaikki puutavara vedettiin metsästä, ei sitä ollut varaa ostaa. Sieltä se lämpö oli haettava hellaan, Eero Nikkari kertoo.

Isä Ville Nikkari oli iskenyt silmänsä koreaan Martta-neitoon jo ennen sotia, käydessään matkoilla Raahessa.

Nikkari palasi kotiseudulleen Lapualle. Martta tuli pian perästä ja sitten vietettiin häitä.

Perheen esikoinen, Eero, syntyi vuonna 1937. Pikkuveli Esko näki päivänvalon seuraavana vuonna.

30. marraskuuta vuonna 1939, viikko Esko-pojan yksivuotissyntymäpäivän jälkeen, puna-armeijan tykistö aloitti kumean aarian Karjalankannaksella.

Ville-isä lähti sinne jonnekin ja muu perhe pommitusten pelossa evakkoon äidin kotiseudulle Raaheen.

Sodan loppuvaiheessa Raahessa nousi maihin joukko saksalaissotilaita, tehden suuren telttaleirin aivan Nikkarien naapuriin.

– Karkasimme Eskon kanssa kotoa aina kun mahdollista. Kerran seurasimme, miten saksalaiset harjoittelivat ponttonisillan rakentamista läheisellä järvellä. He olivat jättäneet aseensa nojaamaan puuta vasten. Eskohan meni ja veti liipaisimesta – ja sehän räjähti. Rannalta rupesi tulemaan sotilaita, mutta olimme jo vikkeläkinttuisina kaukana. Siihen loppui meidän vierailut saksalaisten luona, Eero Nikkari nauraa.

"Esko oli turvani"

Lapsuus hitsasi Eerosta ja Eskosta saumattoman parivaljakon.

– Esko oli turvani. Olin lapsena tosi pienikasvuinen, minkä vuoksi minua pakattiin kiusaamaan. Esko tuli aina väliin, ja välillä antoi vähän nyrkkiäkin, Eero Nikkari kertoo.

Sotien jälkeen perhe asettui Lapuan Saarenkankaalle, jonne isä rakensi heille kylän miesten kanssa talon vuonna 1948.

Kaksi vuotta myöhemmin uuteen kotiin syntyi veli, joka sai nimekseen Kauko. 12-vuotias Esko haltioitui heti pikkuveljestään.

Eskon kulkiessa kylillä Kauko oli aina mukana, milloin vaunuissa, milloin isoveljensä olkapäillä.

– Kerran Eskolla tuli tappelu naapurin pojan kanssa. Eihän Esko tietenkään periksi antanut, mutta kun paikalle alkoi tulla enemmänkin väkeä, laski hän minut olkapäiltään ojanpenkalle ja jatkoi tappelemista. Lähtöhän siitä lopulta tuli, mutta Esko unohti minut ojan pientareelle. Vasta puolivälissä matkaa hän oli muistanut asian, ja palasi hakemaan minut, Kauko Nikkari hymyilee.

Nyrkkien lisäksi kova oli myös Esko Nikkarin luonne. Niin epätoivoista tilannetta ei eteen tullut, että hän olisi periksi antanut, oli sitten kyse tappelusta, työnteosta tai muiden auttamisesta.

– Esko oli saatanan hyvän luontoonen, aina viimiseen asti, Eero Nikkari täräyttää.

– Eskon kanssa ei jäänyt kukaan pulaan. Jos hän vaan jotenkin pystyi auttamaan, niin oli varmaa, että hän teki kaikkensa sen eteen, Nikkarit kuvaavat.

"Täällä tarvittaisiin "viisseiskan" painijaa"

Käytyään armeijan parikymppinen Esko Nikkari lähti telakkatöihin Etelä-Ruotsin Uddevallaan lähelle Göteborgia, missä hänen enonsa oli levyseppähitsaajana.

– Kun pääsin armeijasta, sain Eskolta lapun, että täällä tarvittaisiin "viisseiskan" painijaa. Niinhän minä hyppäsin junaan ja sinne, Eero Nikkari muistelee.

Eero Nikkari oli nuorena kova luokan painija 57 kilon sarjassa. Urahaaveet katkesivat myöhemmin Lapuan patruunatehtaalla sattuneessa tapaturmassa, jossa hän loukkasi kätensä.

Sittemmin Eero Nikkari on niittänyt menestystä painivalmentajana muun muassa lapualaisten olympiamitalistien Harri Koskelan ja Mikko Huhtalan kanssa.

50-luvun lopulla Ruotsiin tullessaan lapualaisen käsi oli kuitenkin vielä täydessä iskussa, minkä länsinaapurin painikaverit saivat tuta molskilla.

Painimatolle uskaltautui lopulta veljensä esimerkistä myös Esko Nikkari.

– Eskon painiura jäi yhteen matsiin. Siinä tuli vähän kipiää, Eero Nikkari virnistää.

Esko Nikkari työskenteli telakalla "meislarina", jonka hommana oli purkaa väärään paikkaan tehdyt hitsisaumat paineilmakoneella.

– Minä olisin kyllä jäänyt Ruotsiin töihin, mutta Esko kyllästyi siihen työnsä tärinään, ja otti lopputilin. Enhän minä viitsinyt sinne yksin jäädä, Eero Nikkari kertoo.

Vuonna 1960 Eero ja Esko Nikkari palasivat jälleen Ruotsista Lapualle, astelivat pihaan ja istahtivat kotitalonsa portaille.

Esko Nikkari Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2001. Arkistokuva.
Esko Nikkari Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2001. Arkistokuva.
Eetu Sillanpää

Esko Nikkari Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2001. Arkistokuva: Eetu Sillanpää

60 vuotta myöhemmin Eero Nikkari, 83, istuu jälleen samoilla kotiportailla, vierellään veli Kauko.

Vain Esko puuttuu.

– Tuossa Esko pesi hiukseni, ensimmäistä kertaa shampoolla. Olin 11-vuotias, Kauko Nikkari, 70, osoittaa vastapäätä nököttävän pienen punaisen pihasaunan suuntaan.

Kauko Nikkarilla oli edessä rooli Ketoolan Jukka - näytelmässä Lapuan nuorisoseuran talolla, jossa paikalla olivat yleisön lisäksi televisiokamerat.

60-luvun alussa Suomessa oli alkanut näyttelijälakko, minkä vuoksi Yleisradio oli saapunut Lapualle tallettamaan näytelmän, jotta voisi esittää sen myöhemmin televisiossa.

Kauko Nikkarin lisäksi mukana oli myös isoveli Esko, pääroolissa.

Nikkarit tunnettiin Lapualla todellisena kulttuuriperheenä, jonka kodista kajahtivat niin virret kuin runotkin.

Mieskuoron lisäksi isä Ville Nikkari oli innolla mukana paikallisessa harrastajateatterissa, ja myös perheen lapset tottuivat olemaan mukana näytelmissä.

Erityisesti perheen Esko-pojan kiinnostus näyttelemiseen oli pantu merkille paikkakunnalla. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt kotipitäjässään näytellä.

Vuonna 1963 esitetyn Ketoolan Jukan yleisössä istui myös ohjaaja Emil Vinervo, joka äkkäsi nuoren lapualaisen kyvyt ja vei hänet mukanaan Vaasan kaupunginteatteriin.

Esko lähti taivaltamaan toisia polkuja. Sille tielle hän jäi, Eero Nikkari toteaa.

 Veli Eero Nikkarin mielestä Eskon voi nähdä parhaimmillaan Pieni pyhiinvaellus -elokuvassa (2000), jossa hänellä itselläänkin on pieni rooli. Esko Nikkari näyttelee elokuvassa sairaalassa kuolemaa tekevää rovastia, joka antaa lohtua aviottoman lapsen synnyttäneelle Ritvalle (Sanna Hyvärinen).
Veli Eero Nikkarin mielestä Eskon voi nähdä parhaimmillaan Pieni pyhiinvaellus -elokuvassa (2000), jossa hänellä itselläänkin on pieni rooli. Esko Nikkari näyttelee elokuvassa sairaalassa kuolemaa tekevää rovastia, joka antaa lohtua aviottoman lapsen synnyttäneelle Ritvalle (Sanna Hyvärinen).

"Sen povi paisui, sen silmät säihkyi tulta. Mä oudon väreen tunsin rinnassain."

Niin Marjukka Ihalainen lauloi Esko Nikkaria silmiin katsoen Jarmo Niemisen ohjaamassa Kaksipa pientä poikaa tv-elokuvassa vuonna 1970.

Se oli Esko Nikkarin ensimmäinen elokuvarooli.

Kahden vuoden päästä Nikkari nähtiin poliisin roolissa Mikko Niskasen suurteoksessa Kahdeksan surmanluotia , mutta muuten 70-luku kului pääasiassa teatterin lavalla.

Vaasasta Nikkari oli siirtynyt 60-luvun puolivälissä Jyväskylän kaupunginteatteriin, jossa näytteli vuoteen 1977 asti, ennen muuttoaan pääkaupungin teattereihin.

– Minä ajoin Eskon Jyväskylästä Helsinkiin. Kaikki tavarat mahtuivat pieneen Toyota Corolla -henkilöautoon, Kauko Nikkari kertoo.

Pikkuveli Kauko kävi katsomassa useita Eskon näytelmiä, olihan velipoika hänen mielestään vahvimmillaan näyttelijänä nimenomaan näyttämöllä.

– Esko ei näytellyt, hän eli roolia.

Vuonna 1976 Kauko Nikkari istui yleisössä Jyväskylän kaupunginteatterissa ja seurasi isoveljeään näytelmässä Raudanvalajat .

– Silloin totesin ensimmäisen kerran, että perhana, tuo äijähän on hyvä.

Näyttelijäkouluja käymätön Nikkari ilmestyi teatteriin pystymetsästä, täysin Suomen kulttuuripiirien ulkopuolelta. Ei mennyt silti kauaa, kun kuvia kumartelematon "lapualaanen" tuli tutuksi alan suurimmillekin tekijöille.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Esko Nikkari teki yhden monista pohjalaisisännän rooleistaan Jouko Turkan Helsingin kaupunginteatterille ohjaamassa Kyllikki ja Runar -näytelmässä.

– Turkka oli saanut yhdessä kohtaa päähänsä laittaa kaikki näyttelijät pomppimaan samanaikaisesti. Esko sanoi, että hän ei sitten hypi, saatana. Lopulta kaikki muut hyppivät, mutta Esko ei, Kauko Nikkari nauraa.

80-luvun alussa Esko Nikkarin uralla tapahtui suuri käänne.

Kaurismäen veljekset Aki ja Mika valmistelivat elokuvaansa Arvottomat ja miettivät, kuka sopisi gangsteripomo Hagströmiksi.

Matti Pellonpää ehdotti Eskoa rooliin. Hankimme valokuvan ja sehän oli siinä. Kauniiksi miestä ei voinut kehua, mutta se oli konnan roolissa vain eduksi, sähköpostitse tavoitettu Aki Kaurismäki kertoo.

Kaurismäki sanoo kiinnittäneensä Nikkarissa heti huomion siihen, miten suuresti hän arvosti vastanäyttelijöitä ja koko muutakin työryhmää, tasapuolisesti taidoista tai kokemuksesta riippumatta.

– Esko oli kuin pirunmoinen siirtolohkare keskellä peltoa. Kansanmies viimeisen päälle ja senhän ihmiset kyllä aistivat, Kaurismäki luonnehtii.

Nikkarin rehellinen ja nöyrä työmoraali tekivät hänestä pian laajalti tykätyn näyttelijän maamme elokuvantekijöiden keskuudessa.

Kaurismäen kanssa Nikkari teki kymmenen elokuvaa, viimeisimpänä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaana vuonna 2003 ollut Mies vailla menneisyyttä .

– Eskon kanssa työskentely oli helppoa ja luontevaa. Hän oli niin täysin ammattimies, teki kaiken pilkuntarkasti. Tarvittaessa kuusi kertaa peräkkäin.

Ainoa erimielisyys Kaurismäelle ja Nikkarille tuli Tulitikkutehtaan tytön (1991) kuvauksissa.

– Esko vei minut sivuun ja sanoi, ettei oikein osannut työskennellä tietämättä koskaan, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu. Sanoin, etten tiedä minäkään ja pyysin vain luottamaan. Esko nyökkäsi ja pokkasi myöhemmin roolista Jussi-patsaan.

90-luvulla Nikkarin ainutlaatuinen ammattitaito meni läpi myös ohjaaja Timo Koivusalon suojuksista.

– Leppoisan olemuksensa takaa Esko selvästi tarkkaili ihmisiä, että ollaanko tässä samalla aaltopituudella, Koivusalo kuvaa sähköpostissaan.

Koivusalon kanssa Nikkari tuli ainakin toimeen, mistä osoituksena oli yhdessä tehdyt yhdeksän pitkää elokuvaa, kuten viisi Pekko -elokuvaa.

– Esko oli itse asiassa ensimmäinen, joka sanoi ääneen, että minun kannattaisi ohjata elokuvani itse, kun kerran näytän tietävän, mitä olen tekemässä. Eli Suomen kansa saa syyttää Eskoa ohjaamistani elokuvista.

Koivusalon mukaan Nikkarin vahvuutena olivat tavallisen suomalaisen miehen kasvot ja surullisen ritarihahmon olemus, joilla hän loi koskettavan syvyyden rooleihinsa.

– Eskossa oli läsnä yhtä aikaa valo ja varjo, molli ja duuri, kepeä leikkisyys ja haikea surumielisyys.

Koivusalo kertoo, että Nikkarin debyytti elokuvissa nähtiin todellisuudessa kaksi vuotta ennen vuoden 1970 Kaksipa pientä poikaa -leffaa. Nikkari näyttelee pienessä rengin roolissa Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan alussa. Jostain syystä kyseistä roolia ei yleensä merkitä Nikkarin filmografiaan.

– Olin aina haaveillut saavani Eskon mukaan omaan versiooni Pohjantähdestä . Kun elokuva sitten toteutui, ei Eskoa enää ollut. Olisihan se ollut hienoa, että hänen ensimmäinen ja viimeinen rooli valkokankaalla olisi ollut samassa tarinassa, Koivusalo tuumaa.

Nikkarin noustessa Suomen suurimpien näyttelijöiden joukkoon, Lapualla Martta-äiti leikkasi talteen jokaisen lehtijutun ylpeydestä pakahtuen.

Isä Nikkarin ei kuultu puhuvan sanallakaan poikansa suosiosta.

– Kyllä isän naamasta näki, että hän tykkäsi. Hän ei vaan tehnyt siitä mitään numeroa, Eero Nikkari muistelee.

Eipä siinä, että Esko itsekään olisi kulkenut kylillä suu maineesta vaahdoten.

– Esko piti omat asiat ominaan, ei hän niistä meillekään mitään puhunut, vaikka jokin olisi mieltä painanutkin, Eero Nikkari toteaa.

Työtään Esko Nikkari silti rakasti, sille hän kaikkensa. Toisin oli Helsingin kanssa, jonka elämänmeno kävi maalaispojalle vuosi vuodelta raskaammaksi.

Vuonna 2001 Eero Nikkari parkkeerasi Ford Transit -pakettiauton pikkuveljensä asunnon eteen Helsingin Vallilassa. Kaksikko kantoi tavarat autoon ja lähtivät matkaan.

Esko palasi taas kotiin.

Lapualla Esko Nikkari muutti äitinsä luo lapsuudenkotiin Saarenkankaalle.

Kaiken piti olla hyvin. Nikkari oli päässyt pois kaupungin kiireestä, hengittämään kotiseutunsa aavaa ilmaa. Lisäksi hän sai viimein viettää kunnolla aikaa rakkaan Martta-äitinsä kanssa.

Näyttelemäänkin Nikkari pääsi edelleen, muun muassa Vaasan kaupunginteatterissa sekä paikallisvoimin Lapualla vuonna 2001 toteutetussa Lapualaisooppera -näytelmässä.

Kuten aikanaan isästään, myös Eskon kasvoilta näki, ettei kaikki ollut kuitenkaan kunnossa. Jotain oli jäänyt tekemättä, ja se vaivasi häntä.

– Lapualla oleminen oli vaikeaa Eskolle, vaikkei hän siitä koskaan mitään sanonut. Eskon luonteelle teki pahaa lähteä Helsingistä. Iso maantie olisi vielä vetänyt, Eero Nikkari sanoo.

Esko Nikkarin terveydessä alkoi myös näkyä huolestuttavia merkkejä Lapualle paluun jälkeen.

Vuonna 2002 Nikkari jäi sairaseläkkeelle näyttelijäntyöstä, tehden yksittäisiä rooleja, kuten Timo Koivusalon elokuvassa Sibelius (2003).

Näyttelijän mieli olisi halunnut antaa paljon enemmän, mutta sydämestä oli käymässä voima vähiin.

Ensimmäisen kerran se tapahtui vuonna 2003, Eskon ollessa saunomassa Lapualla Eero-veljensä luona.

– Olin suihkussa, kun Esko käveli ulos saunasta ja kaatui suorilta jaloilta siihen pesuhuoneen lattialle.

Eero Nikkari antoi veljelleen tekohengitystä ja hieroi rintaa. Se pelasti Eskon hengen.

Seuraavana päivänä Seinäjoen keskussairaalassa totuus valkeni. Sydän kävi eri rytmissä.

– Siitä se sairaus sitten vaan paheni, Eero Nikkari huokaisee.

Vuonna 2004 Seinäjoen sairaalaan joutui myös lonkkansa murtanut Martta Nikkari.

Sairaalassa särkyi toinenkin lonkka, eikä Nikkarien äiti siitä enää toipunut.

Lopulta koitti eräs sunnuntai. Silloin Martta Nikkari kuoli, 87-vuotiaana.

Maanantaiaamuna Nikkarin pojat näkivät äitinsä.

– Siinä hän makasi suu auki sängyllä, kun tulimme paikalle, Kauko Nikkari kertoo.

Veljeskolmikosta äidin kuolema löi raskaimmin Eskoon.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Eskon itkevän, Eero Nikkari sanoo.

Eskolle jäi kotitalo ja yksinäisyys, niitä hän kantoi loppuun asti.

Näyttelemistä Nikkari silti jatkoi loppuun, esiintyen vuonna 2005 Timo Koivusalon ohjauksessa Kaksipäisen kotkan varjossa sekä Hannu Kontturin lyhytelokuvassa Isiä ja hirviöitä .

Vuonna 2006 Nikkari nähtiin Juan Reinan lyhytelokuvassa Elämän veistos . Se oli hänen viimeinen roolinsa.

Saman vuoden marraskuussa vakavan sairaskohtauksen saanut Esko Nikkari kuljetettiin Saarenkankaan kodista Seinäjoen keskussairaalaan.

Viikko ennen jouluaattoa, Eero ja Kauko Nikkarin tullessa sairaalaan, tiedottomana ollut Esko-veli kärsi kovasta keuhkokuumeesta.

– Sanoin Eerolle, että aamua ei Esko näe, se on selvä asia, Kauko Nikkari kertoo.

Sairaalasta Kauko Nikkari lähti kuuntelemaan Lapuan kirkkoon Kauneimpia joululauluja. Kun hän pääsi kotiin, sisko soitti.

Esko Vilhelm Nikkari kuoli samana iltana, 17. joulukuuta vuonna 2006, 68-vuotiaana.

Mies lähti, mutta talo jäi.

Mittavan elokuvauran lisäksi Nikkari jätti jälkeensä Nikkarien lapsuudenkodin Lapuan Saarenkankaalle. Naapurissa asuva Kauko Nikkari on saanut siitä hyvän verstaan harrastukselleen, puukkojen valmistukselle.

Kotitaloon jäi myös Eskon kirjahylly, jonka äärelle Kauko Nikkari poikkeaa puutöiden lomasta.

– Esko oli pirun kova lukemaan. Hän luki ihan mitä vaan, tiedonnälkäinen kun oli. Kauko Nikkari muistelee.

Saarenkankaan kodista on lyhyt matka hautausmaalle Lapuan Simpsiölle, jossa Esko Nikkari makaa vanhempiensa vieressä.

Siellä Eero ja Kauko Nikkari käyvät usein, eivät katsomassa suurta ja maineikasta filmitähteä, vaan ihan Eskoa, rakasta veljeä, joka puolusti ja kantoi. Aina.

– Ei meidän tarvitse lähteä nostelemaan rintaamme siitä, että Esko on veljemme. Hän on meille tässä näin, samassa nipussa. Niin suuren vaikutuksen hän teki elämäämme, ettei hän siitä koskaan katoa.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 18.7.2020

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kommentoi

Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

Tilaa uutiskirje