<p>Voisi väittää, että suurin osa suomalaisista on kuullut <strong>Harri Ala-Kojolan</strong> (58) soittoa, vaikka itse miehestä ei mitään tietäisikään. Nurmolaislähtöisen huippurumpalin letkeälle groovailulle on voinut altistua esimerkiksi <strong>Aki Sirkesalon</strong>, <strong>Pepe Ahlqvistin</strong>, <strong>Jore Marjarannan</strong>, <strong>Lenni-Kalle Taipaleen</strong>, <strong>Mikko Kuustosen</strong>, <strong>Sami Pitkämön</strong> ja <strong>Maarit Hurmerinnan</strong> musiikin soidessa.</p><p>Ja jos edellä mainituista ei ole jostain syystä koskaan kuullutkaan, Ala-Kojolan on voinut bongata myös muun muassa television <em>Tanssii tähtien kanssa</em> -viihdesarjan orkesterista.</p><p>Muusikkopiireissä Ala-Kojola, lempinimeltään Dirty Harri (<strong>Clint Eastwoodin</strong> roolihahmoa mukaillen), nauttii suurta arvostusta. Tyylitajustaan tunnetulle freelance-rumpalille on riittänyt aina töitä sekä studiossa että kiertueilla. </p><p>Jotenkin hän on onnistunut pysyttelemään vuosikymmenien ajan parrasvaloissa ja samalla poissa niistä.</p><p>– En ole koskaan tuntenut tarvetta päästä eturiviin tai halunnut pitää ääntä itsestäni. Minulle riittää se, että pääsen soittamaan hyvien muusikoiden kanssa. Sitä olen aina halunnut, ja sen saavuttaakseni olen myös tehnyt paljon töitä, Ala-Kojola sanoo.</p><p>Taustamuusikkona ei yllä samaan tuloluokkaan kuin eturivin tähdet, mutta Ala-Kojola kertoo silti pärjänneensä rummuttelemalla ihan mukavasti läpi koko uransa. Melkoinen saavutus sekin, sillä muusikon leipä voi olla toisinaan hyvinkin tiukassa.</p>.<p>Kesti melko pitkään ennen kuin Ala-Kojola huomasi tulleensa ammattirumpaliksi. Sellaiseksi ei varsinaisesti valmistuta mistään, eikä töitä tarjota läheskään kaikille innokkaille kannuttelijoille.</p><p>Kaikki alkoi lapsuuden kiinnostuksesta musiikkiin. Useimmat 1960-luvulla syntyneet muistavat vanhat hyvät ajat, jolloin radiosta äänitettiin sekalaisia hittikokoelmia c-kaseteille.</p><p>– Olin aika kaikkiruokainen musiikin suhteen. Olen esimerkiksi aina pitänyt Elviksestä. Mutta kun Hurriganes julkaisi <em>Roadrunnerin</em> vuonna 1974, se oli sitten kova pamaus.</p>.<div><blockquote>Äiti hankki mieluummin rummut kuin mopon, jotta en kolhisi itseäni.</blockquote><span class="attribution"></span></div>.<p>Koulussa moni poika opetteli Hurriganes-kitaristi <strong>Albert Järvisen</strong> riffejä ja haaveili rokkitähteydestä. Myös Ala-Kojola soitti kitaraa ja lauloi bändeissä. Jalat pysyivät kuitenkin tukevasti maassa, tärkeintä oli musiikki ja soittaminen yhdessä kavereiden kanssa.</p><p>– Se oli enemmän sellaista hengailua.</p><p>Kaikki instrumentit kiinnostivat, myös mummolan poljettava urkuharmoni.</p><p>– Soitin sillä koraalikirjoista virsiä, koska halusin opetella nuotteja.</p><p>Rummuttamisen alkukantainen voima kuitenkin veti yhä enemmän puoleensa. Kattilat ja kipot saivat kyytiä, kunnes Ala-Kojola sai 12-vuotiaana ensimmäisen oikean rumpusettinsä.</p><p>– Äiti hankki mieluummin rummut kuin mopon, jotta en kolhisi itseäni.</p><p>Ala-Kojola takoi kannujaan olohuoneessa ensimmäiset pari viikkoa niin tarmokkaasti, että äidin korvat menivät tukkoon.</p><p>– Siitä tuli lääkärireissu. Korvat olivat täynnä vaikkua.</p><p>Ala-Kojola kehitti taitojaan rumpalina monissa 1980-luvun seinäjokelaisbändeissä, joita olivat muun muassa Loppela Blues Band, Big Saarinen ja Mega.</p>.<p>Kouluaikoina ei vielä näkynyt merkkejä siitä, että Ala-Kojola istuisi rumpupatteriston takana seuraavat vuosikymmenet työkseen. Lukion jälkeen maailma oli vielä täysin avoin eri mahdollisuuksille.</p><p>– Olin Itikalla kesätöissä ja mietin, mitä ryhtyisin tekemään. </p><p>Eräänä viikonloppuna Kauhajoen kasinolla tapahtui jotain, mikä antoi uuden suunnan Ala-Kojolan elämälle. Tanssipaikalla tahdeista vastasi Eini & Boogie -yhtye.</p><p>– Einin bändissä soitti tuttu rumpali, jonka kurssilla olin ollut. Lähdin kasinolle häntä moikkaamaan.</p><p>Yllättäen bändin rumpali sai sairauskohtauksen, eikä pystynyt soittamaan. Keikka uhkasi mennä pahemman kerran poskelleen. Ala-Kojola sai kutsun takahuoneeseen.</p><p>– He kysyivät, että voinko tulla paikkaamaan. Olin siinä haavi auki ja ihmettelin, että mitä nyt tapahtuu. Tällainen luupää kun olen, niin totta kai lähdin ja keikka saatiin vietyä läpi.</p>.<div><blockquote>Olin siinä haavi auki ja ihmettelin, että mitä nyt tapahtuu.</blockquote><span class="attribution"></span></div>.<p>Tapauksella oli seuraamuksia: parin kuukauden kuluttua Ala-Kojolalle tarjottiin vakituista paikkaa Einin bändissä. Seuraava vuosi kuluikin reissatessa keikkapaikalta toiselle Suomen päästä päähän.</p><p>– Olihan se 18-vuotiaalle jannulle aikamoinen kokemus, kun aivan kaikki oli uutta. Ammattimuusikon elämä tuli tutuksi ja kontakteja syntyi. Kyllä siinä myös sattui ja tapahtui, mutta vain hyvässä mielessä.</p><p>Eini oli tuolloin kovassa nosteessa ja keikkaa pukkasi tiiviiseen tahtiin.</p><p>– Esimerkiksi kesä–heinäkuussa oli vain neljä vapaapäivää, mutta ei se haitannut, vaikka aina ei nukuttu yölläkään.</p>.<h2>Alan huiput opettajina</h2><p>Armeijasta päästyään Ala-Kojola oli jälleen tienristeyksessä vailla selkeää käsitystä tulevaisuudesta. Kiertue-elämästä oli jäänyt mukavasti rahaa säästöön, joten hän lähti opiskelemaan lyömäsoitinten hienouksia Yhdysvaltoihin, Hollywoodissa sijaitsevaan Musicians Institute -oppilaitokseen.</p><p>– Siellä oli opettajina uransa parhaassa vaiheessa olevia muusikoita, aivan käsittämättömän kovia nimiä.</p><p>Lyömäsoitinpuolta johti jazzmuusikko <strong>Joe Porcaro</strong>, jonka pojat <strong>Jeff</strong>, <strong>Steve</strong> ja <strong>Mike</strong> olivat Toto-yhtyeen jäseniä ja myös aikansa kysytyimpiä studiomuusikoita. Porcaron veljeksiä kuullaan muun muassa <strong>Michael Jacksonin</strong> <em>Thriller</em>-levyllä.</p><p>Opettajakaartiin kuuluivat kuuluisa jazzrumpali <strong>Steve Houghton</strong>, <strong>Frank Zappan</strong> bändissä soittanut <strong>Ralph Humphrey</strong>, muun muassa <strong>Chaka Khanin</strong> taustalla rummuttanut <strong>Casey Scheuerell </strong>sekä lyömäsoittajana uransa aloittanut rock-laulaja <strong>Gino Vannelli</strong>.</p>.<p>Ala-Kojola teki myös keikkoja opiskelijakavereidensa kanssa – siitäkin huolimatta, että työlupaa Yhdysvaltoihin ei ollut. Puolentoista vuoden jälkeen hän sai todistuksen suorittamistaan opinnoista.</p><p>– Eipä sitä paperia ole kukaan sen jälkeen kysellyt. Tällä alalla saa töitä vain näyttämällä mitä osaa.</p><p>Ala-Kojolalle tarjottiin myös mahdollisuutta jäädä Kalifornian auringon alle opettajaksi. Veri veti kuitenkin takaisin Suomeen.</p><p>– En halunnut asua siellä, sen verran olen eurooppalainen.</p>.<h2>Kotoisten tähtien taustalle</h2><p>1980-luvun lopulle tultaessa Ala-Kojola oli periaatteessa täysinoppinut rumpali, mutta vieläkään ei ollut varmaa, että muusikon uralta löytyisi leipäpuuta. Hän oli jo lähdössä takaisin rapakon taakse, kun Pepe Ahlqvist otti yhteyttä. Ala-Kojolasta tuli H.A.R.P-yhtyeen rumpali.</p><p>Rouheaa bluesia laulava Pepe Ahlqvist oli suosionsa huipulla ja kysytty esiintyjä ulkomaita myöten. Musiikillisesti H.A.R.P. sopi Ala-Kojolalle kuin nenä päähän.</p><p>– Afroamerikkalainen musa, rhythm and blues ja soul ovat aina olleet minulle tärkeitä.</p>.<p>Muusikkopiireissä huomattiin nurmolaisklopin juureva rummuttelu ja kyselyjä alkoi tulla. Kontakteja syntyi, verkosto laajeni, ja eräänä päivänä Ala-Kojola huomasi olevansa täystyöllistetty freelance-rumpali.</p><p>– Siihen aikaan Suomessa ei ollut monia tämän tyylisuunnan taitajia. <strong>Miri Miettinen</strong> ja <strong>Anssi Nykänen</strong> olivat ehkä ainoita. </p><p>Ala-Kojola takoi rumpujaan, kun rauta oli kuumaa. 1990-luvulla vapaapäivät olivat harvassa. Sen jälkeenkin kysyntää on ollut tasaisesti.</p><p>– Täytyy olla kiitollinen siitä että olen pysynyt terveenä. Kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.</p><p>Rummuttaminen on fyysistä työtä, jossa kädet ja selkä ovat kovilla. Huippurumpaleista esimerkiksi <strong>Phil Collins</strong> ja <strong>Vinnie Colaiuta</strong> ovat kärsineet pahoista selkävaivoista.</p><p>– Minun opettajani onneksi kiinnittivät jo varhaisessa vaiheessa huomiota soittoasentoon.</p>.<div><blockquote>Samalla hetkellä päässäni välähti, että taisi tulla pieni moka.</blockquote><span class="attribution"></span></div>.<p>Ala-Kojola muistaa kohtaamisen kasarihevibändi Def Leppardin rumpalin <strong>Rick Allenin</strong> kanssa. Allen oli menettänyt toisen kätensä auto-onnettomuudessa, mutta jatkanut silti sisukkaasti uraansa yksikätisenä rumpalina.</p><p>Def Leppard oli Suomessa esiintymässä Elämä lapselle -konsertissa. </p><p>– Heidän rumpuroudarinsa tuli kertomaan, että Rick oli unohtanut kapulat hotelliin ja pyysi keppejä lainaksi. Suostuin tietysti lainaamaan omiani.</p><p>Ala-Kojola käveli Allenin luokset ja vaihtoi pikaisesti kuulumisia. Sitten hän ojensi kepit.</p><p>– Samalla hetkellä päässäni välähti, että taisi tulla pieni moka.</p><p>Allen otti tilanteen kuitenkin hyvin haltuun. Hän kertoi tarvitsevansa vain yhden kepin, mutta voivansa ottaa toisen varalle.</p>.<h2>"Ei näistä hommista eläkkeelle jäädä"</h2><p>Ala-Kojola asuu Helsingissä, mutta käy edelleen säännöllisesti Seinäjoella äitiään tapaamassa. Vaikka rumpali on viettänyt liikkuvaa elämää, aikaa on ollut myös perheelle. Ala-Kojolalla on yksi aikuinen tytär.</p><p>– Nuorena lähdin kaikenlaisiin juttuihin mukaan, kun kysyttiin, mutta myöhemmin olen oppinut myös sanomaan ei.</p><p>Tunnetun ja näyttönsä jo antaneen rumpalin ei tarvitse päivystää puhelimen ääressä työtarjouksia. Niitä kyllä tulee, sillä vuosien varrella on kertynyt paljon työnantajia.</p>.<p>Monet muusikot ovat huolissaan koneiden yleistymisestä musiikin teossa. Ala-Kojola uskoo kuitenkin akustisen rumpusoundin pitävän pintansa, varsinkin, jos soittajalla on taito näpeissään.</p><p>– Kaikkia mahdollisuuksia pitää silti kokeilla ja käyttää. Itsellänikin on sähköisiä padeja, joilla voi soittaa erilaisia soundeja.</p><p>Kokeneen rumpalin näkemyksestä on hyötyä myös rumpukoneiden ohjelmoinnissa. Toisaalta Ala-Kojola on huomannut, että muilta kuin rumpaleilta pulpahtelee aivan mainioita ideoita rumpuraidalle.</p><p>– <strong>Esa Kaartamo</strong> esitteli kerran uutta kappalettaan ja lauloi malliksi säkeiden väleihin rumpufillejä: ta-ta-ta-pum-pum. Kirjoitin ne saman tien nuoteiksi ja soitin äänitystilanteessa. Esa sitten kehui, että olipa hyviä rumpujuttuja, mistä ne keksit. Sanoin vain, että itsehän ne minulle lauloit.</p>.<p>On kulunut jo nelisenkymmentä vuotta siitä, kun Ala-Kojola lähti Einin bändin matkaan. Vuodet eivät ole vähentäneet intoa rumpujen paukutteluun.</p><p>– On hienoa soittaa muiden kanssa ja katsoa, mitä siitä syntyy.</p><p>Näillä näkymin Ala-Kojolan jamit jatkuvat vielä pitkään. Niin kauan kuin soitto maistuu, fysiikka kestää ja kuuntelijoita riittää.</p><p>– Ei näistä hommista eläkkeelle jäädä. Esimerkiksi <strong>Steve Gadd</strong> on pian 80-vuotias, mutta soitto kulkee yhtä hyvin kuin aina.</p>.<h2>Poimintoja</h2><p><strong>Harri Ala-Kojola</strong></p><ul><li><p>Syntynyt 2.11.1964.</p></li><li><p>Kotoisin Nurmosta. </p></li><li><p>Soittanut muun muassa heidän kanssaan: Aki Sirkesalo, Pepe Ahlqvist, Jore Marjaranta, Lenni-Kalle Taipale, Sami Pitkämö, Mikko Kuustonen, Maarit Hurmerinta, Esa Kaartamo, Ile Kallio ja Kaija Kärkinen. </p></li><li><p>Esiintyy yhtyeen rumpalina television viihdesarjassa Tanssii tähtien kanssa.</p></li><li><p>Suosikkiartisteja: Steve Ray Vaughan, Stevie Wonder, Paul Simon, Little Feat, Ry Cooder, Frank Sinatra, Count Basie, Chuck Berry, Little Richard, Neville Brothers, Dr. John, Miles Davis, vanhat Stax-levytykset.</p></li><li><p>Suosikkirumpaleita: Steve Gadd, Jim Keltner, Steve Jordan, Sonny Payne.</p></li><li><p>Omia projekteja: Dirty Harri's Big Band, Dirty Harri's Brass Band.</p></li><li><p>Muuta: Keikkailee nykyisin muun muassa Sami Pitkämön ja Tuomas Metsbergin kokoonpanoissa. Hiljattain julkaistiin Icon of Elegance -yhtyeen seitsemäs levy, jossa Harri Ala-Kojola on mukana.</p></li></ul>