Iida Rauma kysyy, miksi tietyistä asioista hänen Finlandia-palkitussa romaanissaan ei puhuta – "Sanotaan sen olevan tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, mutta..."

Matti Posio

Siitä on vuosi, kun Suomen tämän hetken luetuimmalta kirjailijalta Iida Raumalta ilmestyi romaani Hävitys – Tapauskertomus .

Mediakeskustelusta tuntuu monelle jääneen päällimmäiseksi vaikutelma, että kirjailija on kovin traumatisoitunut ihminen ja hänellä on ollut varmaan inhottava lapsuus. On aika vielä kerran tarkistaa, mitä yhteiskunnalliseen keskusteluun reippaasti ja asiasta hakeutunut kirjailija miettii käynnistämästään debatista.

Romaani toi suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen uuden tunnistettavan äänen. Rauma nosti pelottomasti esiin karmivia asioita, joille ei oikein ollut sanoja, eikä oikein ole vieläkään.

Sitten hän koitti tehdä saman mediakeskustelun keinoin. Selvisi, millaista on olla yhteiskuntakritiikkiä yrittävä kirjailija nyky-Suomessa. Rauma ihmettelee vieläkin, mitä asioita kiitetystä romaanista on nostettu esille – ja miten itselle paljon tärkeämmistä on toistuvasti valittu vaieta.

Joulukuun ensimmäisenä Rauma sai kirjallisuutemme arvostetuimman tunnustuksen, Finlandia-palkinnon. Palkintopuheessaan tekijä nosti esiin nuorten lukutaidon rappion ohella näkökulmansa lasten sortoon. Politiikan huipulta ei ole Rauman ankarimpaan kritiikkiin vastattu mitenkään.

Kirja on ankean ahdistava ja samalla mestarillisen lumoava kuvaus tosielämän väkivallasta ja kouluaikojen traumasta, joka lapsuuden kokemusten takia ajaa päähenkilöitä – A:ta ja Iraa – törmäyskurssille Turun jokirannan hyvin tosielämästä tutuissa kortteleissa. Faktan ja fiktion rajamailla leikittely on viime vuosien kaunokirjallisuudesta tuttu trendi.

Ainakin Rauman kotiseudulla Turun suunnalla – ja etenkin Kaarinassa – teosta on luettu paitsi totena, myös kirjaimellisesti. Kun kirjailija kertoo ammentavansa tarinaan kokemiaan tilanteita ulkopuoliseksi leimaamisesta ja vainoamisesta, moni mieltää fiktiiviset sivuhenkilöt tosiksi. Joillekin ne alkavat olla liiankin tuttuja.

Rauma sanoo elämässään olleen monia hyviä opettajia, mutta kirja vain ei käsittele heitä.

. Mediakeskustelusta puuttuvat aina samat asiat Yhdessä romaanin tapahtumapaikoista, Auran rannan viihtyisässä Cafe Artissa, Rauma myöntää mediakeskustelun jättäneen vähän turhautuneen olon. Kuten kritiikkejä, myös yhteiskunnallisia puheenvuoroja saa seurata lähinnä Rauman kumppani ja kirjallinen työpari, Matias Riikonen .

Kärsivien ilmeiden perusteella Rauma alkoi jo huolestua, että olisiko Finlandia-palkinnon jälkeen romaanista alettu löytääkin moittimista. Riikosen tuskaisuus liittyikin siihen, että kirjaa on kyllä kehuttu – mutta etupäässä kaikesta muusta kuin kirjailijalle itselleen olennaisimmasta.

Rauman mielestä jokaisesta onnistuneesta romaanista aukeaa tulkintojen viuhka. Miksi samat asiat aina sivuutetaan?

Kukaan ei ole myöskään tullut juttelemaan siitä, että kirjan ainoa lämmin henkilöhahmo – Turun murretta puhuva vanha miesopettaja Nordin – muistuttaa aika lailla Raumaa itseään.

Raumalle Nordin on kuitenkin tärkeä. Ankeaan romaanikerrontaan oli kirjoitettava sisään edes yksi hyvää elämää elävä hahmo, johon kirjailija voisi sisällyttää jotain itsestään: samanlaisen rakkauden elävään tietoon.

Tietoa dogmaattisesti valtana käyttävän naisopettajan Anna-Maijan, Rauman kokemuksia kantavan A:n ja tämän trauman vastaparin Iran rinnalle ilmaantui näin historiaa, vanhoja rakennuksia ja ratikkareittejä rakastava lakoninen setä, joka haluaa auttaa nuoria.

Iida Rauma, miten kuvaisit kokemuksena keskustelua Hävitys-romaanista?

– Kyllähän asioita tavallaan nousee julkisuudessa koko ajan esille, ja on positiivista, että nousee. Samalla on koko ajan huolestuttanut jokin pienuus. Tartutaan niihin asioihin, joihin on helpointa tarttua ja joista on oikeastaan aika suuri yksimielisyys.

– Kirja käsittelee lapsiin kohdistuvaa sortoa isona yhteiskunnan ja maailman läpäisevänä asiana, ja sitten julkisessa keskustelussa tuntuu nousevan esiin se, että pitäisi puhua kouluväkivallasta eikä koulukiusaamisesta. Se on sinänsä oikea asia ja sen takana seison, mutta se on sittenkin hirveän pieni asia. Ehkä kielenkäytön muutos koetaan kirjailijalle sopivaksi kannanoton kohteeksi.

. Millaista koetun perusteella on käydä yhteiskunnallista keskustelua kirjailijana?

– Ajattelen, että romaani soveltuu tosi hyvin yhteiskunnallisen keskustelun osaksi. Se on toinen asia, miten hyvin kirjailija sopeutuu sen osaksi.

– Romaanilla on iso potentiaali nostaa esille asioita, joita muut tahot eivät pysty nostamaan. Esille voi tuoda kompleksisuutta, joka muuten jää sen alle, että julkisessa keskustelussa asiat yksinkertaistuvat tai esille päätyy aina joku yksi asia. Romaani pystyy osoittamaan jollakin tavalla monimutkaisia asioita ja yhteyksiä.

Keskustelussa lasten sorrosta kovin puheenvuoro olikin kirja itse. Media loikin toisenlaisen keskustelumyllyn?

– Se on toinen juttu, mitä olen tehnyt vuoden verran. Olen yrittänyt parhaani mukaan kammeta keskustelua sellaiseksi, että se tuntuisi itsestäni mielekkäältä. Aika lailla vuosi sitten olin Ylen aamu-tv:ssä ja suoran lähetyksen tilanteessa tajusin, ettei se toimittaja ollutkaan kiinnostunut kuulemaan ajatuksiani, vaan että hän haluaisi minun kertovan, miltä minusta tuntui lapsena. Se on taas rooli, mikä minua ei ihan hirveästi kiinnostanut.

– Kun sitten suorassa lähetyksessä viittaa tutkimuksiin tai puhuu siitä, miten eläkejärjestelmämme on epäoikeudenmukainen lasten ja nuorten sukupolvien kannalta, sitä on samalla tietoinen, ettei tämä ole sitä, mitä kukaan tai se toimittaja oikeasti haluaisi kuulla. Todennäköisesti aamu-tv:tä katsovat eläkeläiset, eikä tämmöinen ole tervetullut asia. Kaikille kelpaisi varmaan paremmin se, että puhuisin siitä, miten oli kyllä tosi kamalan tuntuista lapsena.

Onko sinulle jäänyt turhautunut olo?

– En halua olla loputtoman kriittinenkään. Olen iloinen siitä, että kirja on selkeästi tullut niin luetuksi. Eihän se olisikaan ihan hirveätä, jos kirjaa moitittaisiin tai siitä kirjoitettaisiin jossain hölmösti. Turhauttavaa on se, mistä ei koskaan sanota mitään. Että tietyistä asioista on niin yksimielisesti vaikeneminen.

– Toki sanotaan aina, että se on tärkeä kirja ja tärkeästä aiheesta, ja tämä sinetöi sitten keskittymisen helpoimmin sulatettaviin aineksiin.

Mistä romaanissa on vaiettu?

– Jos kirjan idea on kirjoittaa sellaisesta sorrosta ja väkivallasta, joka jää vaille sanoja, luulen vastaanoton keskittyvän kuitenkin aika turvallisesti siihen, mille meillä oikeastaan on jo sanat ja mikä on jotenkin tuttua. Puhutaan kouluväkivallasta ja siitä, millaista lapsilla on koulussa. Huomattavasti vähemmän puhutaan siitä, että eriarvoisuus, joka on Suomessa kasvanut, sortaa lapsia. Lapset kun eivät vaikuta siihen, millaisiin perheisiin he syntyvät.

– Olen itse nostanut aika sinnikkäästi esille sitä, miten ekokatastrofi on sukupolvien välistä epäoikeudenmukaisuutta. Tähänkin puututaan vähän, etenkin tuon kiusallisen sukupolviaspektin osalta. Kirjassa myös rotat ja hiiret kulkevat tasaisena metaforana läpi romaanin. Oppilaita verrataan ovenraosta luikahtaviin hiiriin tai viitataan erilaisiin rottakokeisiin psykologian tutkimisessa...

Tämä heijastuu tavassa, jolla opettajat puhuvat lapsista jotenkin ulkopuolisesti?

– Nimenomaan. Lisäksi minusta tuntui epäreilulta käyttää rottia pelkkänä vertauskuvana, koska meillä on myös maailmassa oikeita rottia, joihin kohdistuu oikeata kärsimystä. Siksi kirjan lopussa mennään koe-eläinlaboratorioon ja ollaan hyvin konkreettisten rottien luona. Tähän asiaan ei kukaan koskaan puutu.

Romaani on täynnä niin monenlaisia yhteiskunnallisia viittauksia, että se voi hajottaa keskustelua. Kysehän ei ole pamfletista vaan taideteoksesta?

– En ajattele, että kaikkia mahdollisia tulkintoja pitäisi löytyä maailmasta, mutta se olisi tosi lohdullista, jos niitä olisi enemmän kuin yksi.

– Ehkä ihmiset ajattelevat, että ainoa tapa lukea toisin sitä "tärkeäksi nimettyä kirjaa tärkeästä asiasta" on olla sitä mieltä, että oli huono kirja tai ei ainakaan niin tärkeä.

Jotta voisi etsiä oikeita sanoja, ensin pitää tietenkin lukea kirja. Se, mitä A:n ja Iran välillä on tapahtunut, on kai väkivaltaa, vainoamista, riippuvuussuhdetta. Mitä sanaa vielä kaipaat?

– Siinä mitä A:n ja Iran välillä tapahtuu, on kyse traumasta. Juuri siitä on kysymys, mutta tähän ydinasiaan meidän on vielä monella tavalla hankala tarttua.

– Ajattelen trauman olevan jokin niin paha asia, että se ei ole kommunikoitavissa muille ihmisille. Tai vaikka sen kommunikoisi, meiltä puuttuu kulttuurina kieltä ymmärtää sitä tai sympatiseerata sitä. Joten muut ihmiset torjuvat sen.

– Kestämme aika paljon pahoja asioita, jos ne ovat jaettavissa muiden ihmisten kanssa. Kun niille ei olekaan sanoja, eikä niitä oteta vastaan eikä kommunikoida, ne kapseloituvat ja jäävät irralleen normaalista elämänhistoriasta ja elämään ikuista nykyhetkeä. Ne ovat jotain, mitä kohti on yhtä aikaa tarve mennä ja tarve paeta. Sellaisen trauman dynamiikan olen yrittänyt kirjoittaa heidän suhteeseensa.

Mitä mieltä olet sovittelutoiminnasta, jossa koulukiusaaja ja koulukiusattu voidaan tuoda saman pöydän ääreen ja koitetaan saada heidät paiskaamaan kättä ja menemään yhdessä eteenpäin? Eikö sellainen pitäisi kokonaan lopettaa?

– Olen pitkälle sitä mieltä. Siinä ei ymmärretä jotain perustavaa koko ilmiöstä tai siitä, että jos ihmiset eivät ole millään tavalla tasavertaisessa asemassa, on naurettava laittaa heidät keskustelemaan tasavertaisesti. Jos kyse on täysin yksipuolisesta väkivaltaisesta vallankäytöstä, ajatus on potentiaalisesti tosi vaarallinen.

Onko vain olemassa pahuutta, jota ei ymmärretä? Hairahdummeko uskomaan, että väkivallan käyttäjäkin on vain ihminen ja varmaan pohjimmiltaan katuu ja haluaa hyvää?

– En ajattele, että ne ihmiset, jotka koulussa käyttävät väkivaltaa, ovat välttämättä jollakin kohtuuttomalla tavalla pahoja. Enimmäkseen hirvittäviä ja pahoja asioita maailmassa tekevät tavalliset ihmiset, joissa ei ole mitään vikaa.

– Jossain kouluväkivaltakuviossa monesti siellä on joukko ihmisiä, jotka ovat yhtä ihmistä vastaan, ja pelkästään määrällinen epäsuhta tekee siitä irvokasta, että pitäisi neuvotella saman pöydän ääressä viittä tai kymmentä vastaan. Jos omassa lapsuudessani olisi oikeasti saman pöydän ääreen raahattu kaikki mukanaolijat, olisin ollut siellä varmaan 50 ihmisen kanssa.

– Kun ihmiset kehittelevät yhteisen fiktion siitä, että tuo tuolla on jollain tavalla erilainen ja alkavat rakentaa sitä erilaisuutta, kohteessa ei oikeasti tarvi olla yhtään mitään erityisen poikkeavaa. Silti hänestä rakennetaan erilaista joukon voimalla. Se ei ole kouluissa yhtään erilaista kuin yhteiskunnissa, joissa jotkut ihmisryhmät alkavat sortaa vaikka vähemmistöryhmää. Toiseuttamisen mekanismit ovat samanlaisia. Jostain ihmisryhmästä rakennetaan vähemmän ihmisiä ja ajatellaan, että nämä eivät ole kykeneväisiä samalla tavalla tunteisiin. Että vaikka väkivalta on "toki meistä kaikista tosi väärin", näitten kohdalla se on poikkeus, koska nämä ovat ansainneet sen.

Lapset ovat erityissuojelun tarpeessa, kun heillä ei ole tiedottajaa eikä omaa etujärjestöä. Meillä on paljon auttavia puhelimia ja toimijoita, joiden päätehtävä on julkaista tiedotteita, että ahdinko pahenee ja taas on hätäpuhelujen määrä kolminkertaistunut?

– Sehän ei ole millään lailla ennaltaehkäisevää työtä. Sellaistakin auttamista toki tarvitaan, missä reagoidaan ihmisten hätään, mutta se tarkoittaa, että se hätä on jo syntynyt eikä millään tavalla kajota rakenteisiin tai systeemeihin, jotka tuottavat kärsimystä.

Aika kovat ovat vaatimukset. Voihan olla, että me emme vaan yhteiskuntana osaa tai järjestöt tai opettajat eivät osaa. Eivätkä kirjan lukijatkaan oikein osaa keskustella siitä?

– Se, että on yhteiskunnallista kritiikkiä, ei tarkoita sitä, että kaikessa olisi epäonnistuttu. Jos haluamme minkään paranevan, sitä kritiikkiä tarvitaan. Emme voi mennä sen taakse, että ei vain osata. Jos mietitään vaikka oppistulosten romahtamista Suomessa, niin selvästi joskus on jotain kuitenkin osattu.

– Aika kauniisti tulokset kulkevat käsi kädessä sen kanssa, miten lapsiköyhyys on kolminkertaistunut sitten minun lapsuuteni ja miten koulut ovat kurjistuneet. Tämä on tietenkin seurausta poliittisista valinnoista. Näissä uskon tilastoihin.

Sanot, että Suomi on lapsivihamielinen yhteiskunta ja yksi monista sellaisista. Miten niin?

– Ajattelen globaalina asiana ekokatastrofia, joka on länsimaisen yhteiskunnan aiheuttamana ihan käsittämätöntä lapsiin ja tuleviin sukupolviin, nuoriin ihmisiin kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. Myös jotenkin haluttomuus sitä vastaan toimimiseen on sitä.

– On hurja asia, että päätöksiä tekevät ne määrältään runsaslukuisemmat vanhemmat ihmiset, jotka eivät joudu elämään siinä maailmassa, mikä täällä on sanotaan 50–60 vuoden päästä. Eikä siinä tarvitse kuunnella ketään niistä ihmisistä. Se tuntuu hurjalta varsinkin aikana, jossa 12-vuotiaiden analyysi planeetamme tilasta on monesti terävämpää kuin keski-ikäisten poliitikkojen.

– On uskomattoman ignoranttia väittää, että lasten pitäisi olla vain opiskelemassa eikä ilmastoprotesteissa, kun ratkaisujen pitäisi tapahtua 5–7 vuoden sisällä.

– On aika voimakkaan ideologista, mitä asioita koulussa opetetaan ja mitä ei. Miten paljon vaikka ekokatastrofi loistaa edelleen poissaolollaan opetussisällöistä tai miten pinnallisesti ja huonosti sitä käsitellään, on iso ideologinen asia. Niitä on muitakin. Ei meillä kauheasti ruuan tuotannosta puhuta. On katsottu, että se on sellainen asia, että lasten ja nuorten ei tarvitse siitä liikoja tietää.

Monet ovat sitä mieltä, että lasten ei pitäisi tällaisilla asioilla päätään vaivata. Että pitäisi vain kasvaa onnellisena?

– Sitten heistä tulee aikuisia, jotka eivät asioilla päätään vaivaa.

Kirjaudu sisään

Iida Rauma kysyy, miksi tietyistä asioista hänen Finlandia-palkitussa romaanissaan ei puhuta – "Sanotaan sen olevan tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, mutta..."

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje