Laura Jurkan ura päättyi lääkärin pysäyttävään tuomioon – Nyt hänellä on jakaa kaksi elämänviisautta

Syksyllä 2008 Laura Jurkka istui lääkärin vastaanotolla. Näyttelijää olivat pitkään vaivanneet selittämättömät oireet. Väsytti, jalkoja turvotti, verenpaine oli koholla.

Viimein syy oireisiin oli selvinnyt: dilatoiva kardiomyopatia eli laajentava sydänlihasrappeuma. Lääkärin tuomio oli tyly. Jurkan on syytä valmistautua laittamaan pillit pussiin, ura on lopussa.

– Olin 50-vuotias ja edessä piti olla toistakymmentä vuotta töitä näyttämöllä, Jurkka sanoo.

– Tajusin, että minulla oli vuosi aikaa ennen kuin sairaus etenee siihen pisteeseen, etten enää jaksa tehdä työtäni.

Jurkka oli työskennellyt vuodesta 2004 Seinäjoen kaupunginteatterissa. Hän teki vielä jokusen roolin. Viimeiseksi isoksi työksi jäi Ruhtinattaren rooli musikaalissa Ninotška vuonna 2010. Pian sen jälkeen oli jäähyväisten aika.

Pohjalaisen teatteriyleisön rakastama näyttelijä katosi parrasvaloista. Lakeuksien teatterikentälle jäi Laura Jurkan kokoinen aukko.

Mitä hän on tehnyt kaikki nämä vuodet? Mitä monien roolien Jurkalle kuuluu nyt?

Laura Jurkka istuu Seinäjoen Almassa viinilasi kädessään ja nauraa.

– Eläkeläisen etuja, hän viittaa lasilliseensa.

Jurkalla on syy juhlistaa. On kulunut vuosia siitä, kun hän viimeksi vieraili entisissä kotimaisemissaan. Nyt hän on käynyt tapaamassa ystäviään Seinäjoella ja Ilmajoella sekä vieraillut Seinäjoen kaupunginteatterin Parrasvaloissa-keskustelusarjassa.

Jurkka kertoo tekevänsä enää harvoin pitkiä reissuja. Kaikki ylimääräinen kulkeminen rasittaa sydäntä.

– Minulla on vajaatoimintatahdistin. Laitteessa on defibrillaattori, joka jysäyttää sydämen tarvittaessa käyntiin, jos se pysähtyy. Kutsun sitä Veli Pontevaksi, hän sanoo.

Veli Pontevan ja lääkkeiden ansiosta sairaus on pysynyt aisoissa.

Jarru pohjaan

Parikymmentä vuotta sitten oli toisin. Tulevaisuudennäkymät olivat sumuiset.

Lopetettuaan työt Seinäjoen kaupunginteatterissa Jurkka muutti Tampereelle ja teki joitain rooleja Tampereen komediateatterissa. Hän uskoi pystyvänsä ottamaan vastaan kevyitä töitä.

Se osoittautui toiveajatteluksi.

Jurkka kertoo, että lääkkeet nakersivat muistia ja keskittymiskykyä. Vuorosanojen opetteleminen ja muistaminen oli konkarinäyttelijälle yhtäkkiä työn ja tuskan takana. Hengästymisen vältteleminenkään ei ollut helppoa fyysisessä näyttelijäntyössä.

– Esitykset kyllä jaksoin, mutta harjoitusaika oli todella rankkaa.

Jurkka tajusi, että jarrut oli lyötävä totaalisesti pohjaan. Hän jätti näyttelemisen ja muutti Helsinkiin. Kantasolujensa maisemiin, kuten hän itse luonnehtii.

– Synnyin Eiran sairaalassa ja sieltä minut tuotiin kotiin Munkkiniemeen. Se on maisema, jonka olen ensimmäisenä elämässäni nähnyt.

Sairauseläkkeelle jäänyt Jurkka löysi asunnon legendaarisesta Thalian torpasta, eläkkeellä oleville näyttelijöille perustetusta vanhuudenkodista Munkkiniemestä.

Siitä alkoi toinen elämä.

Kotikaupungit Seinäjoki ja Vaasa

Pysytään kuitenkin vielä tovi siinä entisessä. Lakeuksilla nimittäin Jurkan legendaarisimmat roolit muistetaan yhä – eikä ainoastaan Seinäjoella vaan myös Vaasassa.

Ennen Seinäjoen kaupunginteatteria Jurkka näytteli yhdeksän vuotta Vaasan kaupunginteatterissa, vuodet olivat 1987-1996. Seinäjoen kaupunginteatterin sarka kesti kaikkiaan kahdeksan vuotta, 2004-2011. Vuodet pohjalaisteattereiden pestien välissä hän työskenteli freelancerina.

Kaikista noista vuosista hän nostaa yhden näytelmän yli muiden.

– 1990-luvun alussa Rauli Jokelin soitti minulle ja pyysi vierailevaksi näyttelijäksi Hello Dolly -musikaalin nimirooliin.

Jurkka näytteli tuolloin Vaasan kaupunginteatterin pohjalaisklassikossa Pesärikko. Hänellä oli siinä halvaantuneen Ilmin rooli.

– Tiesin heti, että Hello Dolly on elämässäni yksi vedenjakaja. Hello Dolly on rooli, jota varten olen syntynyt. Siinä on kaikkea näyttelijänlaatuuni sopivaa, tanssia, laulua ja nokkelaa naisellista komiikkaa.

Vaasan vuosilta Jurkka mainitsee Pesärikon ohella Kolmen pennin oopperan.

– Sain Vaasassa toteuttaa myös unelmani omasta lauluillasta. Oli bändi ja vanhaa Hollywood-glamourmusiikkia.

Ihmisiä, kulttuuria

Jurkka asui ja työskenteli lähes yhtä pitkän ajan kahden pohjalaismaakunnan pääkaupungissa. Millaiset muistot Vaasasta ja Seinäjoesta jäivät?

– Molemmista kaupungeista jäi ystäviä, sekä teatterista että sen ulkopuolelta, hän sanoo.

– Vaasa on vanha kulttuurikaupunki, jolla on pitkä historia ja perinteitä. Stadilaisesta Vaasa tuntui oikealta kaupungilta. Pidin myös siitä, että meri oli lähellä ja sain olla paljon tekemisissä musiikin ja laulamisen kanssa.

Seinäjoessa Jurkka sanoo kiintyneensä ennen muuta ihmisiin.

– Ihmiset päästivät lähemmäs kuin vaasalaiset. Seinäjokelaiset tuntuivat minusta suorilta ja lämpimiltä. Pidän myös pohjalaisesta huumorista ja murteesta. Humpsahdin Seinäjoelle todella helposti.

– Myös Ilmajoesta tuli läheinen, koska minulla oli töitä musiikkijuhlilla. Minulla on yhä kännykässäni kuva Kyrönjoesta kuvattuna kesän hehkeimpänä hetkenä Pohjalaisia-oopperan tauolla.

Koko elämä näyttämöllä, kaikkiaan yli kolme vuosikymmentä. Iskeekö koskaan kaipauksen hetkiä? Kuinka kipeältä urasta luopuminen tuntui?

Jurkka sanoo diagnoosin olleen niin totaalinen, ettei jossittelulle ja kaiholle jäänyt sijaa.

– Se fakta, etten jaksa, oli niin suuri. Kroppa laittoi rajat. Kipeä totuus täytyy sanoa ääneen, vasta sen jälkeen voi ryhtyä rakentamaan uutta.

– Välillä kunto on ollut parempi ja välillä huonompi. Etenkin viileässä voin hyvin. Kun helteet tulevat, makaan kuin faarao ennen muumiointia märän lakanan alla.

Pääkoppaa on pitänyt toki hoitaa ja hoidattaa, mutta huumorintaju ja valoisa perusluonne ovat auttaneet. Sopraanon äänialaa oleva Jurkka sanoo kaipaavansa näyttelemistä enemmän laulamista; sekään kun ei huonokuntoisella sydämellä onnistu.

– Sylvian joululaulua menee ensimmäinen säkeistö, toisessa alkaa happi loppua.

Hän sanoo, että luovuudelle on täytynyt löytää muita kanavia.

Luovuus ei katoa

Noita kanavia Jurkan ei tarvinnut hakea kaukaa. Hän kertoo olleensa aina käsityöihminen. Sairastumisen jälkeen harrastuksesta on tullut entistä tärkeämpi.

– Käsitöiden tekeminen on todella terapeuttista, kuin rauhoittava lääke. Teen pieniä ompelutöitä, kunniamerkkejä tilkuista ja sekatekniikalla adresseja, piirrän kortteja ja askartelen kaikkea mahdollista. Kutomisen jätin heti suosiolla pois, sillä siinä joutuu kannattelemaan työtä. Mikään iso ei onnistu.

– Luovuus ja tekemisen tahto eivät ole kadonneet mihinkään. En työskentele ohjeiden mukaan vaan annan intuition viedä.

Teatterista Jurkka sanoo etääntyneensä, vaikka hän seuraakin millaisia esityksiä kulloinkin on meneillään. Kaikki nykyteatterin kerrontakeinot eivät häneen pure.

– Kävin jonkin aikaa katsomassa Kansallisteatterin esityksiä, vanhempanihan tekivät siellä uransa. Näyttelemisen tyyli ja se, miten rooleja rakennetaan, on muuttunut. Haluan nähdä, kuinka roolihahmot kehittyvät tapahtumien kuluessa, heidän kehityskaarensa. Kaipaan vanhanaikaisia näytelmiä.

Mieluiten Jurkka seuraa näyttämötaidetta ruudun kautta.

– Kiitän koronaa siitä, että opettelin käyttämään Ylen Arenaa ja Kansallisoopperan Stage24-palvelua, josta voi katsoa oopperan tuotantoja. Maailma tulee nykyään luo.

Laura Jurkka ehti olla näyttämöllä 34 vuotta. Teatteriperheestä lähtöisin oleva Jurkka aloitti uransa 16-vuotiaana. Vanhemmat olivat Maikki Länsiö ja Jussi Jurkka, isovanhemmat Emmi ja Eino Jurkka.

Kirjailija Antti Tuuri sivusi tunnettua teatterisukua jokunen vuosi sitten ilmestyneessä romaanissaan Levoton mieli. Tuuri esittää romaanissaan Jussi Jurkan biologisen isän olleen kuvataiteilija Arvid Broms.

Mitä muuten Laura Jurkka ajattelee isoisäänsä koskevasta huhusta?

– En tiedä, onko asialla suurempaa merkitystä. Molemmat sekä Eino että Arvi olivat alkoholin suhteen avokätisiä ja taiteilijaluonteita. Tosin en usko väitteeseen henkilökohtaisesti, hän kuittaa.

Nyt 65-vuotiaana Laura Jurkka on näyttelijäpensionaatti Thalian Torpan juniori.

– Meitä on siellä pieni yhteisö, yhteensä yksitoista asukasta, ja viihdyn hyvin.

Asuntolan elämänrytmi on verkkainen.

– Perusluonteeltani olen vilkas sangviinikko. Olen kuitenkin rauhoittunut ja myös lääkkeet ovat rauhoittaneet. Olen löytänyt itsestäni mietiskelijän. Viihdyn hyvin myös yksin ja pidän tieten tahtoen hiljaisia päiviä. Ei ole ollenkaan hassumpaa istua kirsikkapuun alla ja miettiä ikuisuusasioita.

Olisiko sieltä kirsikkapuun alta ammentaa jokin viisaus myös tämän jutun lukijoille?

– Oppiminen sattuu aina.

– Jos sen voi kestää, kestä se, äläkä valita.