VAASA
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran heinäkuussa 2020.
Mennään Turkuun vuoteen 1895. On tammikuun 8. päivä Kakolan vankilassa, kello vajaa kaksitoista.
Vanginvartija noutaa vankeja syömään. Hän pysähtyy Kakolan tunnetuimman vangin, moninkertaisen murhaajan ja vankikarkurin Matti Haapojan sellin eteen. Ovi ei aukea, joten vartija kutsuu apua. Ovi saadaan apujoukoin auki.
Haapoja viruu sellin oven edessä hengettömänä. Kaulassa on ohut naru, jonka toinen pää on kiinnitetty ovessa olevaan tappiin.
Nopeasti vartijoille valkenee mitä on tapahtunut. Haapoja on rispannut villasukistaan hirttoköyden ja riistänyt itseltään hengen.
Vain yksi suree
Uutinen tunnetun murhamiehen kuolemasta leviää sanomalehdissä. Surkea elämä on surkeasti päättynyt, uutisoi Turun lehti. Harva jää kaipaamaan Matti Haapojaa. On kuitenkin eräs, joka suree. Hän on Mathilda Wrede.
Vankien sielunhoitotyötä tekevä, suomenruotsalaiseen aatelissukuun lukeutuva Wrede ja Haapoja ovat tunteneet toisensa vajaan viiden vuoden ajan. Heidän välilleen on kehkeytynyt omalaatuinen ystävyys.
Wrede on vieraillut useasti Haapojan luona vankilassa. Hoitanut tämän asioita. Seurannut jopa oikeudenkäyntiä, jossa Haapoja oli syytettynä murhasta. Kirjeet ovat kulkeneet vankilasta Wreden luo ja toisinpäin. Wrede pitää jopa Haapojan kuvaa yöpöydällään.
Nyt hän sulkeutuu huoneeseensa suremaan moneksi päiväksi.
Sielunhoitajan ja häpeällisesti itsensä hirttäneen rikollisen ystävyys kuohuttaa ja kiinnostaa aikalaisia. Haapoja oli legenda, lehtijuttujen, lorujen ja arkkiveisujen kohde.
Mathilda Wredeä haastatellaan sanomalehtiin. Suhdetta sivutaan myös Wredestä tehtävässä elämäkerrassa, mutta Haapojan hänelle uskomat syvimmät salaisuudet hän vie hautaan.
Jälkimaailma jää arvuuttelemaan niitä vuosikymmeniksi, yli vuosisadaksi. Jää kuitenkin yksi tärkeä portti synkeäksi legendaksi nousseen murhaajan mieleen.
Ne ovat Matti Haapojan omakätiset muistelmat.
Harvinaiset muistelmat
Kellastuneelle paperille mustekynällä kirjoitetut muistelmat lepäävät Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa Helsingissä. Pahvikansiin sidottua 79-sivuista vihkoa ovat vuosikymmenten mittaan käyneet lehteilemässä kymmenet 1800-luvun tunnetuimman rikollisen mielenmaisemasta kiinnostuneet.
Yhren onnettoman nuorukaisen elämänvaihet on Suomen rikoshistorian ja kirjallisuushistoriankin merkillisimpiä dokumentteja.
Kun Haapoja kastoi kynänsä musteeseen todennäköisesti vuoden 1891 paikkeilla ja sommitteli paperille ensimmäiset rivit, koko suomenkielinen tunnustuskirjallisuus oli vasta syntymässä. Esimerkiksi vuonna 1894 ilmestyi Arvid Järnefeltin Heräämiseni ja Juhani Ahon fiktioksi puettu Yksin 1890. Nyt kynää piteli kouluja käymätön rikollinen.
Miksi Matti Haapoja halusi purkaa elämänsä paperille? Millaista valaistusta muistelmat tarjoavat hänen mielensä sopukoihin?
Perkeleen välikappale
Haapoja paljastaa motiivinsa heti muistelmiensa alussa. Nyt alotan kertoa yhren onnettoman nuorukaisen elämänvaihet, joka on syystä luettava niiren onnettomimpien lukuun mitä mailmasta taita olla, hän avaa.
Haapoja lyö kortit pöytään avoimesti: hän tunnustaa pahuutensa. Muistelmista paljastuu, että Haapojan uskomusmaailmassa ihmisen kohtalon määrittää hänen luonteensa. Sen naruja pitelee viime kädessä paholainen tai Jumala. Haapoja tunnustaa luonnevikansa.
Se vika on hyvin lyhyesti ilmoitettu, mutta sisältää paljon. Mitä tarkoitan niin se on ihmisen ylpeys ja kiivas luonto, joka nimi sopis paremmin sanoa perkeleen välikappaleeksi, hän kirjoittaa.
– Matti Haapoja halusi olla varoittava esimerkki muille. Että kenenkään muun pahuus ei menisi niin pitkälle kuin hänen, Haapojan muistelmiin hyvin perehtynyt kirjailija Eila Kostamo sanoo.
– Ehkä hänelle oli myös tarve selittää itse itselleen millainen ihminen hän on.
Kostamo myöntää, että osa tutkijoista on ollut kyynisempiä. On spekuloitu Haapojan halunneen osoittaa viranomaisille parempaa puoltaan. Niin tai näin, muistelmilla on eräs arvo, jota muilla häntä koskevilla kirjallisilla lähteillä kuten lehtijutuilla ja oikeudenkäyntipöytäkirjoilla ei ole.
Haapojaan oli iskostunut varhain rikollisen identiteetti.
– Muistelmista puuttuu oikeusistunnoissa näkyvä puukkojunkkarin itsetehostus. Kirjoittaessaan Haapoja uskaltaa olla avoimempi. Hänen ei tarvitse esittää omaksumaansa roolia, Kostamo sanoo.
Kyvykäs rikollinen
Matti Haapojan persoona ja hänen suhteensa Mathilda Wredeen on askarruttanut Eila Kostamoa niin paljon, että hän on kirjoittanut aiheesta kirjan. Teos Rakas Mathilda (Mediapinta) ilmestyi juuri.
Kostamo perehtyi Haapojan muistelmiin teosta tehdessään. Hän sanoo vaikuttuneensa niistä.
Vaikka muistelmat on kirjoittanut oppimaton, pilkkusääntöjä ja muuta kielenoppia tuntematon mies, Kostamo tunnistaa niistä kirjallisen kyvyn. Haapoja käyttää Etelä-Pohjanmaan murretta ja kuvaa samastuttavasti esimerkiksi väkivallan leimaamaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Ylistarossa. Isän ja veljen toistuvasti pahoinpitelemä Haapoja hätistettiin kotoaan 11-vuotiaana. Poika lähti jalkapatikassa Turkuun:
Rupesi äitini neuvomaan, että mennä merellen. Minä kun olin hyvin halukas tuohon tuumaan. -- Se päätettiin niin että Turuusta taitaa kaiken paremmin päästä, vaikka eivät siltä paikalta ollut monta miestä siihen aikaan käynyt vielä Turuussa asti.
– Haapojalla oli kirjallisia kykyjä, Kostamo sanoo.
Aikalaislähteissä Haapoja mainitaan hyväpäisenä. Hän antoi itsestään sivistyneen vaikutelman ja osasi suomen lisäksi venäjää ja hieman ruotsia. Wrede elätteli jopa toiveita, että Haapojasta voisi tulla vankisaarnaaja.
Huomionarvoista muistelmissa on, että Haapoja omistaa useita sivuja ensimmäiselle tapolleen. Hän puukotti Ylistarossa Wittingin talossa joulukuussa 1869 järjestetyissä häissä kuoliaaksi ystävänsä.
Ikäänkuin tämä väkivallanteko olisi sanellut hänen koko loppuelämänsä suunnan.
Surun tyyssijat
Yhtä paljon kuin Matti Haapoja, Eila Kostamoa kiinnostaa Mathilda Wreden persoona. Kostamo on vakuuttunut, että Wrede ja Haapoja tunnistivat toisissaan jotain samaa, vaikka edustivatkin vastakkaisia maailmoja. Heidän suhteessaan oli kyse kahden poikkeusyksilön kohtaamisesta.
– Voima tunnisti voiman.
Kostamo sanoo Haapojan ja Wreden olleen kapinallisia normien rikkojia. Wrede oli säätyläisperheestä, aatelinen. Oli skandaalimaista, että nuori naimaton ja hartaan uskonnollinen nainen vieraili vankiloissa tapaamassa Haapojan kaltaisia ryöstömurhaajia.
– Haapoja oli monisärmäinen persoona, joka ei saanut kokoon persoonansa monia paloja. Ehkä hän Mathildan seurassa tunsi olevansa oikealla tiellä.
Haapoja puolestaan tyydytti jotain Wreden persoonan syvää tarvetta. Kostamon mukaan kärsimys vetosi häneen. Onneton ihminen oli hänelle pyhä.
– Surun tyyssijat ovat minun oikea paikkani tässä maailmassa, Kostamo siteeraa Wreden sanoja.
Lukiko Mathilda Wrede koskaan Haapojan muistelmia? Tuskin, vaikka hän saattoikin tietää niistä.
Kakolan johtaja luovutti muistelmat tunnetulle kirkolliselle vaikuttajalle, pastori Elis Bergrothille. Yhren onnettoman nuorukaisen elämänvaihet lepäsi vuosikymmenet suvun hoteissa. Muistelmat tulivat päivänvaloon vasta vuonna 1943, kun Ensio Bergroth lahjoitti ne Kansalliskirjastolle.
Oma tarinansa on Matti Haapojan maallisilla jäännöksilläkin.
Hänen ruumiinsa luovutettiin Helsingin yliopiston anatomian laitokselle lääketieteellistä käyttöä varten. Luuranko jäi laitokselle neljäksi vuosikymmeneksi kunnes se siirrettiin Helsingin rikospoliisin haltuun. Luuranko oli pitkään esillä Rikosmuseon vitriinissä.
Haapoja haudattiin vasta 25 vuotta sitten. Hänet siunattiin Ylistaron vanhalle hautausmaalle samaan hautaan, jossa hänen isänsä lepää. Rautaristin oli takonut Haapoja itse.
Näin hän kirjoitti – Otteita Matti Haapojan muistelmista
Matti Haapoja itsestään
Minua on opetettu lapsuuresta työtä tekemän, ja olen kyennytkin hyvin nuorena, kun ruumiini on kehittynyt hyvin nuorena. Mutta minulla kun on ollut se paha vika aina lapsuuresta asti, joka on saattanut aina minun vankihuoneeseen asti. Ja minun täytyy se vika ilmoita, jos joku toinen ihminen huomais sen tulla tuntemaan ennen kun se käypi niin pitkälle kun on minun kanssani käynyt. Se vika on tyhmän ihmisen mielestä vähäarvoinen, mutta se on juuri se sama vika, joka ihmiskunnan turmelee. Se vika on hyvin lyhyesti ilmoitettu, mutta sisältää paljon. Mitä tarkoitan, niin se on ihmisen ylpeys ja kiivas luonto, joka nimi sopis paremmin sanoa perkeleen välikappaleeksi. Kuinka onnellinen mahtaa olla se ihminen, joka tulee sen voittaneeksi, niin maallisesti kuin hengelisestikin.
Hän (perkele) onkin tehnyt sen kaupan aivan minun tietämättäni niin kun mahtaa monen muunkin ihmisraukan käyrä. Minun kanssani se on kuitenkin tehnyt liiton ja silloin kun en ole tiennyt kuuta aurinkosta erottaa, kumpiko antaa paremman valon. --
Nyt kun olen tässä sen kaikkein suurimman vikani tahi rikokseni ilmoittanut, niin minun täytyy alkaa ruvetta kertoilemaan millä tavalla se on minun kanssani menetellyt.
Lapsuudestaan
Äitini lakkas jo minua kurittamasta kun näki, että se oli aivan turhaa. Isäni ei tavannut kuritta paremmi muita lapsia enemmän kun minuakaan, mutta nyt otti vanhempi veljeni tuoan vaikian tehtävän haltuunsa. Nyt sainkin tuntia sen kahta kovemmaksi, mutta tuosta en tullut sen viisaammaksi.
--
Sain kattella missä sain itselleni lepopaikan missä sain yöni viettää tuolta yön vililtä tuulelta. Usein täytyy minun hakia itselleni yöksi joku sillan alus, josta oli suven kuivuus imenyt veren poikes. Nyt en kuitenkaan häirinnyt ihmisiä. Kaikki olivat hiljaa, ei kuulunut lintuein laulua, ja eikä kukaan kuullut minun itkuni nyyhkinää. Ainoastaan joku sammakko, jonka olin herättänyt yölevoltansa, joka katseli minua uteliaasti silmiin. Siinä tulin ajatteleman jotta jo taitaa sinun maan matelevain olla parempi olla kuin minun.
Lähtö kotoa
Minä silloin täytin yhrentoista vuoren ijän. Nyt sain ruveta hakemaan leipäni mailman markkinoilta. -- Minä menin erääseen mettätorpan trenkipojaksi. Siellä keitettiin salaa viinaa tahi luvatonta viinaa, ja kaikilta tavoilla hyvin ilosta elämää. Mutta kun talvi loppu niin tehras täytyy seisoa tyhjänä. Koska ei ollut paljon maanviljelemistä, niin ei tarvittu trenkiäkään. Ja minä tulin äitini tykö ja kysyin minne minä nyt lähren. Rupesi äitini neuvomaan, että mennä merellen. Minä kun olin hyvin halukas tuohon tuumaan. -- Se päätettiin niin että Turuusta taitaa kaiken paremmin päästä, vaikka eivät siltä paikalta ollut monta miestä siihen aikaan käynyt vielä Turuussa asti.
Ensimmäisestä rangaistuksestaan
Enpä kauvan saanut kulkia ennen kun maallinen laki minun saavutti ja tulin saamaan rankaistuksen, neljäkymmentä paria raippavitsoja. Mutta tuosta en paljon vaaria ottanut, paremmin voisin sanoa, että se oli pikemmin kiihotusta pahuuteen. Senkin tähre, kun en enää tarvinnut hävetä ihmisiä, kun kaikki tiesivät, että minä olin varas. Ja alotin pitkittämään aina pahuuttani, mutta en saanut kauvan olla ennen kun pantiin kahleisiin.
--
Sainkin kuulla, että kansalaiseni luulivat, että kyllä minusta vielä ihminen tulee. Seurakunnan paimenkin oli ollut ilonen (?) (epäselvä sana, toim.huom.) minun tähteni, jos vielä tulisin ihmiseksi. Mutta sitä parasta puuttu mitä työsmieskin tarvittee. Sillä ihminen näkee kuin silmäin erestä on, mutta herra katsoo syrämeen. Ja minun syrämeni oli pahuutta täynnä.
Ensimmäisestä tapostaan
Yökin oli jo kulunut aina kello kahteen asti. Nyt satuin minä olla kamarissa kun se perkele meni minun sisälleni. Ja sitä tapausta en taira oikein selittää, mutta minä panen tähän sen rakennuksen piirustuksen, jossa asia tapahtui ja merkitten kirjaimella aina kunkin paikan. -- Yksi mies toi minun sisartani kamariin. Ja eräs mies sanoi, jotta älä tua niin rumia flikkoja tänne. Tuosta sanasta suutuin niin, että meinasin kohta pistää puukon hänen rintaansa. Mies istui, mutta hän vähän väisti ja kun olin niin kiukkuinen etten tahtonut enää uuristaa yritystäni, vaikka näin ettei se sattunut pahasti. Lährin kohta ulos ovesta aina pihallen asti. Nyt olin muutaman minuutin ulkona. Kun tulin tupaan ja kävelin aina pöyrän päähän asti. Vainaja tuli minua vastan ja nousi istumasta ja sanoi minullen, jotta minä veisin häntä sänkyyn maata, jotta hänessä on haava, eli hän on haavotettu. Minä kysyin kuka on sinua lyönyt, niin hän vastas, että minä.
- - Vainaja eli puolen vuorokautta, ja sitten tultiin ja pantiin minuakin rautoihin.
Teksti: Matti Haapoja: Yhren onnettoman nuorukaisen elämänvaihet.
Tekstin kirjoitusvirheitä hieman korjailtu.
Juttua muokattu 16.7. Korjattu ensimmäisen tapon vuosiluku 1869.