"On tämä kuitenkin aika pitkä rupeama" – Pauliaukusti Haapanen osaa kertoa yhdellä sanalla, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä jatkunut näyttelynpito päättyy

Kuvataiteilija Pauliaukusti Haapanen osaa vastata yhdellä sanalla kysymykseen, miltä se tuntuu kun uran viimeinen taidenäyttely on ihan kohta avautumassa.

– Helpottaa.

Taidekeskus Harrin iso sali, Alavudenjärven rantamaisemissa, on elokuisena iltapäivänä mukavan viileä. Ulkona on taas vaihteeksi helteiseltä tuntuva sää, kenties tämän kesän viimeinen.

Meneillään on töiden ripustus. Ympyrä sulkeutuu, se on näyttelyn nimenä, ja Haapasen akvarellitöiden näyttely on avoinna 30. elokuuta saakka.

– On tämä kuitenkin aika pitkä rupeama, sillä 56 vuotta tulee kuluneeksi ensimmäisestä näyttelystäni. Niitä näyttelyitä on ollut paljon. En minä osaa sen tarkemmin laskea, mutta satoja. Näyttelyissä on aina oma hommansa, ja ikääkin minulla on jo 76 vuotta.

Harrin salin seinällä on jo ripustettuna kolme maalausta, joiden aiheina on perinteinen eteläpohjalainen harmaa lato.

– Ne vain kiehtovat, nuo ränsistyneet ladot, eikä näitäkään ole enää olemassa. Joku lato on Lapualta, ja Ilmajoelta on myös. Ne on maalattu silloin, kun asuttiin Seinäjoella.

Latotyöt ovat hänelle muun ohella "pikku tutkielmia omaan tämänhetkiseen tilaan".

– Alkaa ränsistyä. Yhtäläisyyttä koen kovasti vanhojen latojen kanssa. Pää kun lahoaa, lahoaa koko ukko.

. "Valkoisella pinnallakin on merkityksensä" Töihinsä Haapanen kertoo tekevänsä paljon nimenomaan pohjalaista lakeutta.

– Monissa töissä pelaan yhtä paljon sillä pinnalla, mihin en tee mitään, kuin sillä pinnalla, mitä teen. Valkoinen on yksi elementti värien rinnalla.

Hänen ensimmäinen näyttelynsä oli Alavudella vuonna 1966. Näyttelypaikkana oli nyt jo puretun koulurakennuksen juhlasali. Näyttelyä pitivät tuolloin Haapanen ja hänen opiskeluaikojen kaverinsa Rauman seminaarista, kuusamolaislähtöinen Tauno Tauriainen .

– Ei totisesti ole, sanoo Haapanen, onko tuon ensimmäisen näyttelyn töitä kukaties nyt katsoa Harrissa.

– Mutta öljyväritöitä ne olivat, ja pääasiassa abstraktisia. Akvarelleihin olen kääntynyt, onko siitä nyt 35–40 vuotta, hän muistelee.

. Vaikka ympyrä sulkeutuu eli näyttelyiden pitäminen jää, tuskinpa Haapanen kuvataiteenteosta tyystin luopuu.

– Kyllä minä uskon, että jollain tavalla jatkuu ainakin tilaustöiden tekeminen, ja samaten teen, mitä lapset minulta vielä haluavat. Ainakin yksityisnäyttelyjen pitäminen loppuu, hän vahvistaa.

– Tämä fyysinen juttu siinä on jo raskasta. Jos joku haluaa vielä minut näyttelyyn, hän saa viedä työt, pystyttää näyttelyn ja pitää sen näyttelyn, mutta itse en jaksa enää.

. Seinäjoelta pohjoiseen ja sitten etelään Syntyjään Haapanen on töysäläisiä.

– Töysästä kotoisin ja ropsua evähänä.

. Vuosikymmenien varrella tutuksi on tullut yksi jos toinenkin paikkakunta eri puolilla Suomea.

– Taiteilijaystäväni kanssa meillä oli Pyhäjärvellä, Oulun eteläpuolella, taiteilijakoti Hunninko. Tämän taiteilijakaverini suku sanoi aina, että hän tulee vielä joskus menemään hunningolle, ja kun hän sen taiteilijakodin kiinteistön osti, hän laittoi sen nimeksi Hunninko.

Menikö hän hunningolle?

– No, silloin oltiin kaikki hunningolla.

Sen jälkeen Haapasella kului Seinäjoella 13 vuotta, kunnes oli vuorossa muutto takaisin Pyhäjärvelle ja vanhan tutun taiteilijakodin osto takaisin.

– Siellä meni kuusi vuotta, ja nyt kaksi vuotta olemme puolisoni kanssa asuneet Hämeenlinnassa, lasten lähellä.

. "Yrittäjänä olen ollut läpi elämäni" Haapanen kertaa, kuinka taiteen myynti loppui kuin seinään, kun 1990-luvun lama iski.

– Nyt on taas hiljaista, enkä usko, että tänä päivänä kukaan taiteilija myy kovin paljon töitä. Tästä tilanteesta se nyt johtuu, tästä, mitä hullu Putin teki, ja ihmiset säästävät. Kyllä koronakin varmasti hiljensi.

. Haapanen kertoo kokevansa, että on ollut yrittäjä koko elämänsä.

– Omia töitäni vuosikymmenien varrelta minulla on hyvin vähän, joitakin on, mutta en pystyisi tekemään retrospektiivistä näyttelyä. En tiedä, miksi joku ihminen rakastaa omaa työtään niin paljon, että sitä ei pysty myymään.

– Kyllä kai minä olen tehnyt kaiken mitä ihminen voi tehdä, elämänikin jo olen pilannut. Mutta 43-vuotiaana tajusin, ettei taiteilijan tarvitse haista viinalta, ja sen jälkeen korkki meni kiinni, eikä ole enää maistunut.

Hänellä on omanlaisensa tapa tehdä työtä.

– Olen sellainen ahkera, sellainen vääntäjä. Teen ja teen ja kokeilen ja teen ja kokeilen ja teen. Totta kai, kun pitkään tekee, tulee myös rutiinia, ja kun näyttely on tulossa, teen viime tipassa ja pitkälti koko ajan.

– Joo, hymähtää Haapanen sille myyttiselle taiteilijakäsitykselle, jonka mukaan työntekoa edeltää aina ensin inspiraation kirkas leimahdus.

– Taiteilijaystäväni sanoi aina, että ainoa inspiraatio mikä tulee, tulee pankilta.

Fri, 8/12

Kirjaudu sisään

Fri, 8/12

"On tämä kuitenkin aika pitkä rupeama" – Pauliaukusti Haapanen osaa kertoa yhdellä sanalla, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä jatkunut näyttelynpito päättyy

Jaa artikkeli

Haluatko lukea artikkelin?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Katuosoitteet

Puhelin