Potilaan rooliin joutuminen pelottaa hoitajaa – "Olen nyt verhon toisella puolella"

Eläkkeellä oleva vaasalainen erikoissairaanhoitaja Anita Koskela on seurannut huolestuneena sosiaali- ja terveydenhuoltoalan kriisiytymistä ja eläkeläisten houkuttelua takaisin työelämään. Alalla runsaat parikymmentä vuotta työskennelleestä hoitajasta ei enää ole työelämään.

Vaikeiden työperäisten selkävaivojen takia ennen työeläkeikää eläkkeelle jäänyt Koskela tarvitsee erikoissairaanhoitoa itsekin.

– Olen nyt siellä verhon toisella puolella, Koskela sanoo.

– Luulen, että selkäongelmani ovat 1970-luvun peruja. Siihen aikaan ei mietitty työergonomiaa. Olin pieni ja hoikka, ja töissä vanhainkodissa. Pelkkä sänkyjen petaamisasento tuntui hankalalta. Sänkyjä, joita olisi saanut nostettua tai laskettua, ei ollut.

Vahvatkaan särkylääkkeet eivät poistaneet sietämättömiksi käyneitä, piinaavia kroonisia selkäkipuja. Viimein Koskelan selkäytimeen asennettiin pitkäkestoisten hermovauriokipujen hoitoon tarkoitettu kipustimulaattori. Laite tuo helpotusta, mutta ei poista kipuja kokonaan.

Jotkut päivät ovat parempia, jotkut pahempia. Joinakin öinä hän nukkuu huonommin kuin toisina.

– Pahimpina päivinä olen niin kipeä, että pystyn vain makaamaan. Kipuklinikalta kipupotilaat saavat huonosti apua, mutta ymmärrän lääkäreitäkin. Eihän meille kipupotilaille oikein mitään voi, Koskela huokaa.

Hoitoalalla elämäntyönsä tehnyt, kahdesti selkänsä takia leikattu Koskela tunnustaa, että joutuminen potilaan rooliin pelottaa häntä. Se merkitsee muiden armoille ja avun varaan jäämistä.

– Olen ollut joitakin kertoja potilaana huonossa kunnossa. Pelkään sairaalaan, palvelu- tai hoitokoteihin joutumista. Saako siellä nykyään apua? Nykyään kaikista palveluista pitää itse myös maksaa. Se tulee kalliiksi. Ei se ennen niin ollut, Koskela sanoo.

Päällepäin selkäkivut eivät näy.

– Osaan peittää ne, Koskela naurahtaa.

. Hoitajat leikkasivat hiuksia, partoja ja kynsiä Heinäveden seudulla Pohjois-Karjalassa koulunsa käyneen, Mikkelissä syntyneen Koskelan puhe pulppuilee menneisiin aikoihin. Yksi hänen ensimmäisistä työpaikoistaan oli 1970-luvun sairaalamaailmassa, apuhoitajana Joroisten vanhainkodin sairasosastolla Pohjois-Savossa.

Hoitohenkilökunnalla oli aikaa jutella potilaidensa kanssa, leikata hiuksia ja kynsiä, ja pyöritellä papiljotteja hiuksiin.

– Olen leikannut aika monen miehen tukat ja parrat. Leikkasin vuodepotilaina olleiden naistenkin hiuksia ja hoidin heidän jalkojaan. Ei siihen aikaan mitään jalkahoitajia kutsuttu. Se oli perus- ja apuhoitajien työtä. Nykyään sellaiseen ei ole aikaa.

Potilaat olivat osastoilla pitkään. Hoitajat huolehtivat myös heidän viihtyvyydestään. Joskus asukkaille järjestettiin samanlainen levyraati kuin suositussa televisio-ohjelmassa. Ilojen ja surujen keskellä tutustuttiin, opittiin tuntemaan puolin ja toisin.

Kun elämänlanka katkesi, saateltiin viimeiselle matkalle. Läsnä olivat kaikki vainajan sairaalaläheiset, potilaat ja henkilökunta. Yhteiset jäähyväiset olivat haikeita ja pysäyttäviä. Ne päättyivät aina samalla tavalla, siihen, että hautaustoimiston musta auto kaarsi pihaan.

– Arkku tuotiin päiväsaliin ja kaikki halukkaat saivat tulla hyvästelemään vainajan. Yleensä moni halusikin tulla istumaan ja laulamaan avoimen arkun ympärille. Vainajasta juteltiin kauniisti. Ne olivat ihania tilanteita. Eihän sellaista enää ole missään, mutta siellä päin tapa oli ihan yleinen.

Lastensairaanhoitoon myöhemmin erikoistunut Koskela sanoo, ettei pystynyt työssään sysäämään tunteitaan syrjään. Etenkin lasten ja nuorten sairaudet ja liian aikaiset kuolemat koskettivat. Tunteet, ajatukset ja muistot seurasivat mukaan kotiin.

– Kun nuoria kuolee, omiakin tunteita joutuu käymään läpi. Aika kova persoona pitää olla, etteivät ne vaikuta.

Viime aikoina Koskela tunnustaa ajatelleensa yhä enemmän myös omaa kuolevaisuuttaan.

– Sairauksieni takia. Jokaisen edessähän se on. Kaikki sen joutuvat kohtaamaan tavalla tai toisella.

. "Tykkäsin työstäni niin, etten ajatellut heikkoa palkkaa" Entisajoista sairaalamaailma on mullistunut. Priorisointitarpeet, kiire ja kireä työtahti pakottavat ratkaisuihin, jotka voivat tuntua epäinhimillisen kovilta. Se surettaa Koskelaa.

– Ennen sairaalassa oltiin viikko leikkauksen jälkeen. Nyt potilaat halutaan äkkiä ulos, ylös ja kävelemään. Nousin itsekin leikkausten jälkeen heti seuraavana päivänä ylös. Tavallaan ymmärrän senkin, vaikka välillä se tuntuu kohtuuttomalta. Estetäänhän sillä veritulppia, Koskela huomauttaa.

– Olen sen kokenut. Selkäleikkauksen jälkeen olisin voinut itsekin kuolla keuhkoveritulppaan.

Ennen hoitajat oppivat tuntemaan potilaansa ja heidän vaivansa. Nopea kierto johtaa siihen, että kohtaamiset jäävät lyhyiksi. Kun aika on kortilla, ei pieniin tekoihin enää liikene minuutteja. Juuri ne voivat olla tärkeitä.

– Hoitajat tarjoavat apuaan, vievät suihkuun ja katsovat, että vuodepotilas pärjää, mutta kukaan ei oikein ehdi auttaa ruokailun ajaksi istumaan ja siirtämään tarjotinta niin, että yltää syömään. Huonokuntoisesta tarjotinkin voi tuntua raskaalta.

Enää pitkiin aikoihin kuormittava, kiireinen matalapalkka-ala ja vuorotyö eivät ole houkutelleet tulijoita entiseen malliin. Suomenkieliseen sairaanhoitajakoulutukseen hakeneiden määrä on vuosi vuodelta hiipunut. Viime syksynä se romahti pohjalukemiin.

Samaan aikaan englanninkieliseen koulutukseen hakevien määrä on noussut. Sitä, ratkaisevatko Suomeen houkutellut ulkomaalaistaustaiset hoitajat yhä pahenevaa hoitajapulaa, Koskela epäilee.

– Eiväthän Pohjanmaalle tulleet espanjalaisetkaan tänne jääneet.

Ennen alan vetovoima oli kova, ja koulutuspaikoista kävi kiivas kilpailu. Koskela oli yllättynyt ja ylpeä tultuaan valituksi sairaanhoitajakoulutukseen Tampereelle yli tuhannen hakijan joukosta. Takana olivat apuhoitajan opinnot ja vähän työkokemustakin.

Kutsumusalalleen Koskela ei aluksi kokenut hakeutuvansa, mutta ihmisläheinen potilastyö tuntui omalta.

– Tykkäsin työstäni niin kovasti, etten osannut ajatella edes heikkoa palkkaa, Koskela naurahtaa.

. "En ole koskaan osannut pelätä" Koskelan ja hänen it-alalta eläkkeelle jääneen puolisonsa Heikki Koskelan koti on ollut jo vuosikymmeniä Kotirannalla Vaasassa. Kaksi lasta ovat maailmalla, Saksassa asuva tytär vihitään kesällä.

Pohjanmaalle Koskela ei ollut koskaan edes ajatellut muuttavansa, mutta rakkaus Kuortaneelta lähtöisiin olevaan mieheen muutti kaiken.

Vaasaan nelihenkiseksi kasvanut perhe muutti keskelle syysmyrskyä, marraskuussa 1981. Ensimmäinen koti oli keskustassa, kerrostalossa Kauppapuistikon ja Rauhankadun kulmassa.

– Muistan hirveän myrskyn. Siitä kirjoiteltiin lehdissäkin. Kaverit Helsingistä soittelivat, että oletteko te hengissä siellä, Koskela naurahtaa.

Mieli paloi töihin. Apuhoitajan paperit taskussaan Koskela kysyi töitä Vaasan keskussairaalasta. Keikkahommiin tempaistiin melkein siltä istumalta. Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen hänet myös vakinaistettiin pian.

Vuorotyö ei pienten lasten äidille sopinut, mutta yötyöt tuntuivat ihanneratkaisulta. Yökköviikon jälkeen sai kokonaisen vapaaviikon ja aikaa perheelle. Se tuntui melkein lomaviikolta.

Nuoren hoitajan arkea uudessa työpaikassa varjosti vain yksi ongelma: kaksikielisyys. Huhut Vaasan ruotsinkielisestä maineesta olivat kantautuneet Koskelan korviin, mutta ne eivät liikuttaneet häntä.

– En osannut pelätä, Koskela naurahtaa.

Pian Koskela sai huomata, että oli aliarvioinut tilanteen. Pohjoiskarjalaisella kouluruotsilla ei ollut mitään käyttöä, kun tarvittiin ruotsinkielistä hoitoalan erikoissanastoa. Paikallismurteita, joita Vaasaa ympäröivällä maaseudulla puhutaan, johtivat tilannekomiikkaan.

Kielimuurin ylitse auttoivat vain huumori ja hyväntahtoiset kollegat.

– Kerran yksi mummo sanoi, että haluaa "stickbäckenin". Suuni jäi auki. Sen verran hän puhui suomea, että osasi sanoa haluavansa alusastian, Koskela muistelee.

– Yksi vuodepotilas sanoi haluavansa mennä "tuppenille". En tajunnut. Jouduin hakemaan hoitajan, joka ymmärsi, että potilaalla oli kakkahätä. Jollakin murteella "tuppen" tarkoitti entisaikojen ulkohuusseissa olleita kakkakasoja.

Lastenosastolla Koskela luki vain ruotsia ymmärtäville pienimmille potilailleen ääneen Kalle Ankaa ymmärtämättä kaikkia sanaa. Se ei tahtia haitannut. Kerran yksi potilaista tokaisi: täti, ei sitä noin lausuta.

. Yövuorossa toinen yökkö opetti ruotsia Kaksikielinen sairaalamaailma oli 1980-luvulla armoton. Jokaisen tulokkaan oli pärjättävä omillaan. Kielikursseja ei järjestetty kuten nykyisin, vaikka kielitesti olikin suoritettava. Sen Koskela läpäisi.

Koskela päätti tehdä parhaansa. Peloton ja sisukas, mutta nöyrä asenne kantoi pitkälle. Se pantiin merkille. Koskelaa ei jätetty yksin.

– Tunnustin hölmöyteni ja pyytelin potilailta anteeksi, etten ymmärtänyt ruotsia. Vähitellen opin kielen käytännön kautta, toisilta kyselemällä, Koskela kertoo.

– Onneni oli se, että minulla oli kaksi hyvää työkaveria, jotka opettivat minulle ruotsia ihan vapaaehtoisesti. Aina yövuoron alkaessa toinen heistä sanoi, että tänä yönä me puhumme ruotsia. Sitten hän opetti minua koko yön.

Koskelan kielitaito ja vastuut karttuivat. Lastenosastolla hän eteni osastonjohtoon.

– Kohdalleni sattui tosi hyvä työyhteisö. Oli todella tärkeää, että kollegani kulkivat rinnallani ja ihmiset auttoivat minua. Kiitän heitä siitä edelleen.

Koskela tietää, että vielä nykyisinkin Vaasalla ja sairaalalla on ruotsinkielistä mainetta, vaikka kaupungin asukkaista suomenkielisiä on selvä enemmistö, yli 70 prosenttia.

Aina ajoittain joku sanoo ääneen sen, mitä pelätään: ruotsin kielen osaamisvaatimukset karkottavat työnhakijoita sairaalasta, vaikka niitä onkin loivennettu. Pelkääville Koskela haluaa sanoa:

– Rohkeasti vain. Puhelimissa on kaikenlaisia kääntäjiä. Eräs ylihoitaja muistutti minua hyvin siitä, että kaikki sairaalassa puhuvat omaa äidinkieltään. Se on jokaisen oikeus. Jos ei ymmärrä, täytyy pyytää apua, Koskela muistuttaa.

– On minultakin kysytty, eikö teillä ole töissä ketään, joka puhuisi paremmin ruotsia. Sellaisesta ei pidä välittää. Siihen olen vain sanonut, että vänta nyt, niin haen. Yleensä aina löytyi joku.

Kirjaudu sisään

Potilaan rooliin joutuminen pelottaa hoitajaa – "Olen nyt verhon toisella puolella"

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje