"Masennuksen lähestyminen on kuin ukkosmyrsky. Näkyy tummia pilviä, kumisee ja välähtelee. Se on jossain taka-alalla, mutta tiedän, että se on tulossa. Myrsky on nousemassa."
Tältä Mea Ihanamäki-Pelkosesta tuntuu silloin, kun masennus kolkuttelee mielen ovella. Kurikkalainen on yksi yhdeksästä ihmisestä, jotka jakoivat masennustarinansa ja kuvansa Suomea kiertävään Mielimaissa-näyttelyprojektiin.
Projektin tavoitteena on helpottaa mielenterveysongelmista puhumista, tarjota vertaistukea ja murtaa masennukseen liittyviä tabuja ihmisten omien kokemusten avulla.
Muotokuvassaan Ihanamäki-Pelkonen käyskentelee häämekossaan mielimaisemassaan metsässä. Kuva on otettu noin neljä vuotta sitten.
– Toipumiseni oli aivan alkutaipaleella silloin. Matkalla on ollut kuoppia, mutta eteenpäin on menty, Ihanamäki-Pelkonen kertoo.
Huono, ruma ja kummallinen
Ihanamäki-Pelkosen masennuspolun juuret juontavat lapsuuteen.
Seurakunnan kerhossa painotettiin jokaisen lapsenkin olevan syntinen jo syntyessään. Herkkään tyttöön ankara oppi vaikutti niin, että hän alkoi rukoilla nukkumaan käydessään pakonomaisesti ja pyydellä anteeksi kaikkia mahdollisia pikkurikkeitään.
Kun Ihanamäki-Pelkonen oli 8-vuotias, perhe muutti Jurvaan. Koulussa uusi tyttö joutui heti silmätikuksi. Hän sai kuulla olevansa, huono, ruma ja kummallinen, nimikin oli typerä.
Sanat upposivat syvälle. Mieleen jäi kytemään tunne huonommuudesta. Koulukiusaamista kesti peruskoulun loppuun saakka.
Elämänmuutos laukaisi masennusoireet
Parikymppisenä Ihanamäki-Pelkonen muutti Turkuun. Elämänmuutos pulpautti pintaan masennusoireita: ahdistusta ja pakokauhua.
Oireilu hiipui, kun Ihanamäki-Pelkonen pääsi opiskelemaan unelma-alaansa, psykiatrista sairaanhoitoa. Valmistuttuaan hän sai alan työpaikan ja viihtyi hyvin kiireisen työarjen keskellä.
Kesällä 2017 raskaustestissä näkyi kaksi viivaa. Odotus oli iloinen uutinen,
Ihanamäki-Pelkonen oli haaveillut miehensä kanssa lapsesta jo pitkään.
Odotuksen edetessä raskauspahoinvointi äityi niin pahaksi, että se verotti yöunia. Masennuslääkityksen Ihanamäki-Pelkonen oli jättänyt pois, koska ei kokenut enää tarvitsevansa sitä.
Nukahtaminen alkoi jännittää, ahdistus alkoi kasvaa. Huono vointi näkyi aluksi vain kotona, töissä Ihanamäki-Pelkonen oli oma aurinkoinen itsensä.
Lopulta vointi romahti ja Ihanamäki-Pelkonen jäi sairauslomalle, ensin raskauspahoinvoinnin ja sitten henkisen voinnin takia.
Mieleen alkoi myös pujahtaa jo lapsuudesta tuttuja, ankaria itsesyytöksiä. Mitä jos hänestä ei olisikaan äidiksi, jos hän ei osaisi tarjota rakkautta ja turvaa?
Olo helpottui, kun Ihanamäki-Pelkonen sai hoitoa ja ymmärsi, etteivät synkät ajatukset tee hänestä huonoa äitiä.
Lapsen synnyttyä Ihanamäki-Pelkonen oli ensin onnellisessa vauvakuplassa. Endorfiinien laannuttua uhkaavat pakkoajatukset palasivat. Ihanamäki-Pelkonen alkoi pelätä pudottavansa vauva tai satuttavansa lasta vahingossa. Kotoa lähtemisestä lapsen kanssa tuli tukalaa.
Takaisin Etelä-Pohjanmaalle
Syksyllä 2018 Ihanamäki-Pelkonen muutti perheineen Turusta takaisin juurilleen Jurvaan. Päivät täyttyivät uuden kodin sisustamisesta ja metsäretkistä. Olo oli hyvä.
– Kaupungin sykkeestä oli ihana palata Pohjanmaalle. Täällä on peltoa ympärillä niin, ettei silmä pökkää.
Syksyn kääntyessä loppuun oireilu alkoi kuitenkin taas. Riittämättömyyden tunne ja perusteettomat itsesyytökset piinasivat.
Ihanamäki-Pelkonen kertoo keskittäneensä voimavaransa siihen, ettei lapsi huomaa äidin huonoa oloa. Hän koetti olla mahdollisimman täydellinen, pullantuoksuinen äiti, vaikka päässä pyörivät arvottomuuden tunteet.
Ylä- ja alamäessä yhtä aikaa
Ihanamäki-Pelkonen aloitti uuden lääkityksen, joka laukaisi hypomanian.
– Olo oli yhtä aikaa todella energinen ja todella ahdistunut, ylämäki ja alamäki olivat päällä samaan aikaan.
Eräänä iltana ollessaan ripustamassa pyykkejä Ihanamäki-Pelkosen päähän tuli mielikuva, jossa hän juoksee parvekkeelle ja hyppää alas. Pyykkihuoneesta alas kävellessä mieleen tuli toinen kuva, jossa hän meni keittiön veitsilaatikolle aikeena viiltää itseään.
Ihanamäki-Pelkonen säikähti ajatuksiaan ja pakeni peiton alle.
Seurasi osastohoidon jakso. Sairaalaan meno hävetti ja pelotti.
– Minun piti tehdä valtavasti ajatustyötä, ennen kuin hyväksyin että olen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on itse sairas.
Hyväksymisessä auttoi hyvä keskustelu kokeneen hoitajan kanssa.
Kun Ihanamäki-Pelkonen tuskaili tälle häpeän tunteitaan, hoitaja totesi, että ei ole lainkaan harvinaista, että alan ihmisillä on jokin kosketus sairauteen.
Muutaman sairaalapäivän jälkeen ihanamäki-Pelkonen palasi kotiin, halasi rakkaitaan ja meni portaille istumaan.
– Siinä istuessani tajusin, että nyt ei ahdista yhtään. Ei ollut mielessä mitään murheita eikä yhtään itsesyytöstä. Tuo hetki oli käänteentekevä. Ajattelin, että kun saavutin tämän tunteen nyt, voin saavuttaa sen uudestaankin.
Oppaina lempeys ja itsemyötätunto
Nyt tammikuussa 2024 Ihanamäki-Pelkoselle kuuluu hyvää. Psykiatrisen sairaanhoitajan työhön hän ei ole palannut, ainakaan toistaiseksi. Hän kertoo pyörittävänsä kotonaan pienimuotoista yritystoimintaa.
– Valmistan koruja, enimmäkseen luusta. Luova työskentely on jo itsessään terapeuttista, ja koruja tehdessä pitää keskittyä täysin siihen. Kahdeksasta-neljään rytmiin en ole vielä valmis sitoutumaan.
Tärkeää on nyt antaa aikaa itselleen ja toipumiselle ja hyväksyä sekin, että toipumisen tie ei ole aina luotisuora. Lempeys ja itsemyötätunto auttavat matkalla. Läheiset ja luonto tuovat iloa ja voimaa.
Hoitoala on yhä lähellä sydäntä ja auttamiseen Ihanamäki-Pelkosella on sisäsyntyinen tahto.
– Kun aikanaan lähdin opiskelemaan alaa, en aavistanut, miten syvällä oman mieleni peikot pesivät. Ahdistukseeni sain lääkkeitä, jotka blokkasivat oireet, mutta eivät poistaneet tietenkään ahdistuksen syitä. Näitä juurisyitä nyt selvitellään.
Alkaneelle vuodelle Ihanamäki-Pelkonen on varonut tekemästä turhan suureellisia suunnitelmia.
– Jatkan tätä päivä kerrallaan menoa. Mieli aaltoilee välillä, mutta aaltoilu on lievempää kuin aiemmin. Olen oppinut hyväksymään, että melankolia on jossain määrin aina osa minua.
Mielimaissa-projektin työtekijät pitävät kaikille valokuvauksesta kiinnostuneille luennon ja kuvakerronnan työpajan näyttelyn päätöspäivänä keskiviikkona 24.1. klo 16-19 Vaasan pääkirjastossa. Tilaisuudessa taiteilijat Vesa Tyni ja Jari Laurén kertovat työskentelystään ja siitä miten kuvaan rakennetaan kertomus. Työpaja ei vaadi ennakkokokemusta valokuvaamisesta. Työskentelyosuutta varten on hyvä varautua itselle tutulla kuvausvälineellä, puhelimen kamera tai järjestelmäkamera sopivat tarkoitukseen yhtä hyvin. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
