Raija Ala-Lipasti menetti äitinsä patruunatehtaan räjähdyksessä – Onnettomuudesta kertova näytelmä nosti muistot pintaan

Huhtikuun 13. päivä 1976 muutti Raija Ala-Lipastin elämän. Tuolloin 22-vuotias Ala-Lipasti asui Seinäjoella. Hänen serkkunsa mies tuli häntä aamupäivällä hakemaan. On lähdettävä Lapualle, äidillesi on sattunut pieni haaveri, tämä sanoi.

Automatkalla Seinäjoelta Lapualle vallitsi hiljaisuus. Huoli ja epäilys heräsivät.

Ala-Lipastin vanhempien kotona Lapualla ei ollut ketään paikalla. Oli tiistai, pikkuveljellä oli koulupäivä ja isosisko asui Helsingissä. Vanhemmat, isä ja äiti, työskentelivät Lapuan patruunatehtaalla.

Ala-Lipasti ei vielä tiennyt mitä muutaman kilometrin päässä oli tapahtunut, kun puhelin soi. Langan päässä oli naapuri, joka kysyi menehtyivätkö molemmat.

– Avasin radion ja sieltä kuulin, että patruunatehtaalla on sattunut räjähdys. Jalat menivät alta.

. Paluu Patruunatehtaalle Raija Ala-Lipasti istuu Seinäjoen kaupunginteatterin kahviossa vesilasin ääressä. Yli 46 vuoden takaiset muistot palautuvat mieleen voimakkaina.

Samalla tavalla ne palautuivat mieleen jokunen viikko takaperin, kun Seinäjoen kaupunginteatterissa vietettiin Patruunatehdas -näytelmän ensi-iltaa. Tarina kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä yhden kuvitteellisen perheen kautta. Se käsittelee menettämistä, onnettomuuden aiheuttamaa traumaa ja turmaan johtaneita syitä.

Näytelmän aihevalinta kuohutti mieliä jo ennen ensi-iltaa. Osa kiitteli kaupunginteatteria rohkeudesta käsitellä arkaa aihetta näyttämöllä. Osa vastusti, etenkin tragedian läheltä kokeneet. Onnettomuuden tuottama suru ja järkytys oli niin syvää, onko tarpeen repiä auki vanhoja haavoja?

Ensi-ilta yleisössä istui myös Raija Ala-Lipasti. Hän on rutinoitunut teatterikävijä, mutta tällä kertaa häntä pelotti. Ala-Lipasti sanoo, ettei ollut varauksetta valmis hyväksymään sitä, että tragediasta tehdään teatteria.

– Minulla oli ennakkoon hyvin ristiriitaiset tunteet näytelmää kohtaan. Jännitti, kuinka voimakkaasti tunteet nousevat pintaan ja kuinka syvälle tapahtumiin mennään, kun on itse joutunut kokemaan ne.

. Äiti oli lataamossa Palataan Seinäjoen kaupunginteatterista hetkeksi Lapualle yli 46 vuoden taakse.

Ala-Lipastin 47-vuotias äiti Saimi Latvala (os. Jääskeläinen ) oli työskennellyt patruunatehtaan lataamossa, jossa räjähdys tapahtui. Pelastumisen mahdollisuus oli häviävän pieni. Patruunatehtaalla kirvesmiehenä työskennellyt isä selvisi kolhuilla.

Ala-Lipasti sanoo, että saatuaan tiedon räjähdyksestä hänen muistikuvansa onnettomuuspäivältä ja sitä seuraavilta päiviltä muuttuvat hajanaisiksi.

– Kuin filmi olisi mennyt poikki. Elämä tuntui loppuvan siihen. Muistan noilta päiviltä pieniä paloja sieltä täältä.

Tädit kävivät auttamassa kotitöissä ja tuomassa ruokaa. Myös pappi kävi, kuten muissakin lapualaisperheissä, jotka olivat kokeneet menetyksen.

Tiedotusvälineet suolsivat uutisia räjähdyksestä; neljänkymmenen ihmisen hengen vienyt onnettomuus oli seisauttanut koko maan.

Tätä kaikkea kuvataan myös Anne Koski-Woodin Seinäjoen kaupunginteatterille käsikirjoittamassa näytelmässä.

. Ydinperhe rikkoutui Raija Ala-Lipasti sanoo äitinsä tienneen aina patruunatehtaan olevan vaarallinen työpaikka.

– Äiti puhui häntä pelottavan työskennellä tehtaalla. Kukaan ei silti voinut uskoa, että jotain tällaista voisi tapahtua.

– Hän oli välillä useita vuosia pois tehtaalta ja työskenteli pukimossa. Hän kuitenkin palasi, kun patruunatehtaalla tarvittiin työvoimaa. Äiti ehti olla tehtaassa töissä kymmenen kuukautta ennen kuin onnettomuus tapahtui.

Onnettomuus rikkoi jotain syvempää kuin lapsuudenperheen: turvallisuudentunteen. Vakaa ja turvallinen ydinperhe oli ollut Ala-Lipastille henkinen turvasatama, ja välitön ja sydämellinen äiti oli ollut sen keskiössä.

– Koko perheen elämä muuttui, kun ydinperhettä ei yhtäkkiä enää ollutkaan.

. Muistutti elävästä elämästä Raija Ala-Lipasti sanoo, että turmasta kertova näytelmä oli rankkaa katsottavaa. Hänen epäluulonsa ja varautuneisuutensa alkoi kuitenkin hellittää Patruunatehtaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

– Näyttelijät eläytyivät vaikeaan aiheeseen loistavasti, ja näytelmässä tuli esiin paljon sellaista historiaa, mistä en ollut ennen tiennyt, hän sanoo.

– Aloin ajatella näytelmästä siten, että se on merkittävä jo historian tuntemuksen kannalta. On tärkeää, että onnettomuuteen liittyvät faktat tulevat esille. Onnettomuushan ei koskettanut vain Etelä-Pohjanmaata vaan koko Suomea.

Raija Ala-Lipasti sanoo, että vaikka Patruunatehdas -näytelmä on fiktiivinen, moni kohtaus tuli lähelle hänen kokemuksiaan ja hänen perheensä tarinaa. Nuo kohtaukset olivat vaikeinta katsottavaa.

Näytelmässä on muun muassa kohtaus, jossa Jani Johanssonin näyttelemä perheenisä etsii lataamossa työskennellyttä vaimoaan räjähtäneen tehtaan raunioista. Raija Ala-Lipasti kertoo kohtauksen olleen suoraan kuin hänen perheensä tarinasta.

– Isäni etsi samalla tavalla äitiäni raunioiden joukosta. Eno toi hänet kotiin, mutta isä lähti paikalle uudestaan, sillä ei ollut löytänyt äitiä.

Erityisesti kosketti kohtaus, jossa isä odottaa sairaalassa tietoa vaimonsa kohtalosta, kunnes hänet ohjataan ruumishuoneelle. Ala-Lipasti tietää oman isänsä käyneen läpi saman kokemuksen ja siihen liittyvän henkisen tuskan.

. Hiljaisuuden lukot Patruunatehtaan räjähdystä on käsitelty julkisuudessa vuosikymmenten varrella paljon. Samalla siihen liittyy merkillinen vaiteliaisuus. Monet läheisensä menettäneet käpertyivät hiljaisuuteen.

Patruunatehdas -näytelmän tekijät ovat kertoneet haastatteluissa kiinnittäneensä huomion tähän hiljaisuuteen. Siitä ovat puhuneet myös tulevan Lapua 1976 -elokuvan tekijät.

Näytelmässä tuo hiljaisuus nousee erääksi teemaksi. Tarinan isä hautaa menetyksen syvälle sisälleen. Vaikenemisen vaikutukset ulottuvat vuosikymmenten taakse ja heijastuvat myös läheisiin.

Raija Ala-Lipasti sanoo tunnistavansa tuon hiljaisuuden paitsi yhteisöstä myös omasta perheestään.

– Onnettomuuden jälkeen isäni meni lukkoon. Hän ei nähnyt onnettomuuden jälkeen tervettä päivää. Oli kuin hänen toinen kätensä olisi viety, kun äiti kuoli.

Ala-Lipastin mukaan nykyään käsittelytapa olisi toinen, mutta 1970-luvulla kriisipsykologian merkitystä ei ymmärretty. Ei ollut esimerkiksi vertaistukiryhmiä, joissa läheisensä menettäneet olisivat voineet jakaa kokemuksiaan ja saada toisiltaan tukea.

– Ei silloin asioista puhuttu samalla tavoin kuin nykyään. Pärjättiin omillaan. Ehkä vaikeneminen oli myös pohjalaista mentaliteettia.

. Vastuu ja lohtu Raija Ala-Lipasti sanoo, että vaikka näytelmän katsominen oli rankkaa eikä hän ole täysin vieläkään toipunut sen nostattamista tunteista, esitys oli samalla puhdistava kokemus.

– Lähdin ensi-illasta vapautuneena.

Hän on kiitollinen siitä, että tarinassa ei esitetä vain historiallisia faktoja tai jätetä katsojaa lohduttomuuteen. Tällainen rankka tarina tarvitsee myös lohdun, ja sen oivaltamisessa näytelmän tekijät ovat ymmärtäneet vastuunsa.

Ala-Lipastille lohtu tuli toisen puoliajan loppupuolella kohtauksessa, jossa onnettomuudessa kuollut äiti lohduttaa rakkaitaan tuonpuoleisesta. Ala-Lipasti kertoo nähneensä omasta äidistään samankaltaisen unen.

– Se tapahtui 15-vuotiaan poikani saatua aikanaan mopokortin. Näin hänen ajavan pienellä mankillaan luistellen täysperävaunullisen rekan perässä. Unessa äiti lohdutti minua, ettei tarvitse murehtia, sillä on täällä katsomassa meidän perään.

– Vaikka äiti menehtyi niin traagisesti, hänen rakkautensa on kantanut ja ollut esimerkkinä koko aikuisiän.

. Langanpäät yhteen Tarina ei pääty kuitenkaan vielä tähän. Raija Ala-Lipasti sai joitain viikkoja ennen ensi-iltaa tietää äitinsä olleen Patruunatehdas -näytelmän tärkeä innoittaja.

Seinäjoen kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Pauliina Salonius vieraili kolmisen vuotta sitten Vanhassa Paukussa ja kuuli samalla puolisoltaan, että tämän äidin serkku oli kuollut patruunatehtaan räjähdyksessä.

Menehtyneen perheenäidin kohtalo oli koskettanut Pauliina Saloniusta ja saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että näytelmä kannattaa tehdä.

Tuo menehtynyt serkku oli Raija Ala-Lipastin äiti.

– Koska äiti kuoli varhain, hänen puolensa serkut ja sukulaiset olivat jääneet minulle melko tuntemattomiksi.

Kuin yksi tarina olisi tullut päätökseen ja samalla uusi alkanut, kun Raija Ala-Lipasti tapasi Patruunatehtaan ensi-illassa pikkuserkkunsa ensimmäistä kertaa.

– Tunnistin hänet heti.

. Tarve puhua Patruunatehdas -näytelmää esitetään Seinäjoen kaupunginteatterissa ensi kevääseen saakka.

Seinäjoen kaupunginteatterin lipunmyynnissä työskentelevä Maria Pajula-Ilkka kertoo, että harva Seinäjoen kaupunginteatterin näytelmä on herättänyt yhtä paljon reaktioita kuin Patruunatehdas: monilla lipunostajilla on ollut tarve puhua ja jakaa omia muistojaan.

Maakunnan historiaa koskettavaa aihetta arvostetaan. Pajula-Ilkan mukaan lipunmyynti on ollut vilkasta. Hän sanoo, että osaa teatterikävijöistä rankka aihe myös pelottaa.

– On tullut sellaista kommenttia, että eihän näytelmässä vaan näytetä arkkuja ja verta. Olen sanonut asiakkaille, että ei näytetä. Näytelmä on kauniisti tehty. Se on todella koskettava ja kunnioittava.

Kirjaudu sisään

Raija Ala-Lipasti menetti äitinsä patruunatehtaan räjähdyksessä – Onnettomuudesta kertova näytelmä nosti muistot pintaan

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Raija Ala-Lipasti menetti äitinsä patruunatehtaan räjähdyksessä – Onnettomuudesta kertova näytelmä nosti muistot pintaan

Jaa artikkeli

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje