Kolumni: Tiellä kulkemisen taito

Kuvatessaan kahden tien haarautumista onnistui Robert Frost runossaan Kulkematon tie (1916) muotoilemaan yhden maailmankirjallisuuden eniten lainatuimpia kielikuvia: “Kaksi tietä metsässä erkani / minä vähemmän kuljetun valitsin / ja se johti oikeaan.”

. Frostin runon loppusäkeitä on lainattu usein korostamaan yksilöllisyyden tärkeyttä. Risteävästä tiestä valitaan vähemmän kuljettu – se on maastoltaan vaikeampi ja yksinäisempi kulkea, ja siksi arvokkaampi.

. Runon käännös “oikeaan” on käännetty englanninkielen sanonnasta “make a difference”, jonka merkitys on paljon monitahoisempi. Viimeiset säkeet voisi kääntää myös sanoin: “Kaksi tietä metsässä erkani / minä vähemmän kuljetun valitsin / ja vain sillä on ollut väliä” tai “se on tehnyt eron [johonkin joka jää tuntemattomaksi]”.

. Ehkä omalla tiellä kulkemisessa tärkeintä onkin opetella tekemään ero sen välillä, mitä pidetään oikeana ja mikä on itselle lopulta merkityksellistä. Elämän valintoihin liittyy onnistumisten lisäksi myös pettymystä ja kaipuuta, joiden kanssa eletään yhtä lailla: jokin jää aina valinnan ulkopuolelle. Pieniltä tuntuvat valinnat matkan varrella saavat merkityksen vasta ajan kulussa.

. Suomalaisesta runoudesta tie on tuttu esimerkiksi näistä sanoista: “Tietä käyden tien on vanki. / Vapaa on vain umpihanki.” Aaro Hellaakosken aforistiset säkeet löytyvät sarjasta Lyhyesti (1946). Säkeisiin kiteytyy eräänlainen suomalaisen sisun idea. Hellaakosken sanoissa tie on vankilan, ei vapauden kuva. Kuitenkaan edes umpihanki ei ole yksinkertainen. On kaunista ajatella, että jo käytöstä poistuneessa sanassa “umbi” on myös tie: muinoin sanalla kuvattiin lumella peittynyttä tietä.

. Suomenkielessä sana “tie” löytyy muun muassa sanasta “tietää”, jonka alkuperäinen merkitys onkin ollut opastaa tielle, löytää tie. Olen yrittänyt opetella suhtautumaan tieni löytymiseen elämänmittaisena projektina. Kuten edellä käy ilmi, tie on monia asioita yhtä aikaa: vapautta, vankeutta ja kaikkea umpihangen ja taivaanrannan väliltä. Valitsemamme tie ei merkitse meille joka hetkessä samaa. Siksi on hyvä antaa oman tiensä puhutella elämän eri hetkissä eri tavoin.

. Minulle tutuksi on ehtinyt tulla myös tunne siitä, että välillä haluaisin vain pysähtyä tähän sijoilleni ja olla liikkumatta metriäkään. Nököttää maailmani laidalla ja antaa tuulten tuulla ja pyöritellä hiuksiani. Maailmankirjallisuus tuntee myös tämän tien: siitä on kirjoittanut muun muassa Samuel Beckett näytelmässään Huomenna hän tulee (1949). Tragikomediassa ystävykset odottavat päivästä toiseen tien varrella salaperäistä Godot’a, joka ei koskaan saavu.

. Vaikka tulevaisuus, jonka menettää sitä odottaessaan, on surullinen ajatus, on paljon asioita jotka voi saavuttaa vain kärsivällisyydellä. Kaikkea ei voi tietää. Sitäkin on opeteltava sietämään. Uskonkin, että omalla tiellään kulkemisessa on yhtä lailla kyse taidossa tehdä omannäköisiä valintoja kuin taidosta luopua. Rohkeudesta juosta sen vuoksi, minkä tietää itselleen tärkeäksi ja kärsivällisyydestä pysähtyä sen äärellä, mitä ei vielä tiedä. Ja tietä yksin tähytessään on aina tärkeää muistaa ystävä, jolla on laiva.

. Heta Kaisto

. Intendentti, visuaalisen kulttuurin väitöstutkija

Sat, 11/12

Kirjaudu sisään

Sat, 11/12

Kolumni: Tiellä kulkemisen taito

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Kolumni: Tiellä kulkemisen taito

Jaa artikkeli

Haluatko jatkaa lukemista?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje