Kova kerros

  • Ilkka-Pohjalainen
Jaa artikkeli

Puhelin tärisi kello 3.34 aamuyöstä. Oli jälkeenpäin mielenkiintoista huomata, että ihmiseen on rakennettu oma puolustusmekanismi, joka toimii suojellakseen meitä. Tiesin heti, kun näin kuka soittaa, että se pelätty oli tapahtunut: eli jos en vastaisi puheluun, tieto ei lisäisi tuskaa ja voisin jatkaa nukkumista ja kaikki paha olisi poissa, kun herään.

Siitä se sitten alkoi: kahdeksan viikon matka, jossa opin paljon itsestäni, tunteista, elämän ainutkertaisuudesta, muista ihmisistä ja kliseisestä suomalaisen miehen tavasta pitää asiat itsellään. Sain paljon neuvoja, myötäelämistä ja kannanottoja. Välillä olin ärtynyt ja kirosin epäreiluutta.

Välillä odotukset ja toiveet nousivat. Välillä näin sen yrityksen ja halun selvitä tästä matkasta. Lopulta näin sen luovuttamisen ja lopullisen rauhan. Opin, että jokainen tilanne ja jokaisen matka on omanlaisensa eikä ole valmiita kaavoja ja mekanismeja, vaan jokainen käsittelee asian omalla tavallaan. Ei ole oikeata eikä väärää tapaa.

Olen itsekkäästi erittäin kiitollinen, että minulle annettiin mahdollisuus matkata tämä Via Dolorosa. Sain sanottua asioita – tosin vain yksinpuheluna – jotka olisi pitänyt sanoa paljon aikaisemmin, mutta olivat liian vaikeita minulle. Tai ehkäpä tiedostamatta ajattelin, että yksinkertaisesti on aikaa ikuisuus. Sain tehdä tekoja, joita en kehdannut tehdä aikaisemmin: pitää kädestä kiinni, paijata ja vain olla lähellä. Sanoja ja tekoja, joita miehekkäässä maailmassa ei todellakaan tehdä tai sanota ääneen. Ainakaan harvemmin selvin päin.

Matka ja ajanjakso opettavat aina, jos jaksaa nähdä pintaa syvemmälle ja ymmärtää myös välillä katsoa taaksepäin. Opin, että mikään ei ole selvää. Tämän tarinan sankarilla oli kolme viikkoa maaliinsa, eläkkeeseen. Koko elämänsä hän oli vain tehnyt työtä, että minä olen se kokonaisuus, joka olen nyt. Opin myös, että joskus voi ja pitää tehdä ja sanoa henkilökohtaisia asioita, jotka eivät aina ole niin helppoja. Ja tehdä se heti eikä odottaa. Ja ei se kirjaimellisesti loppujen lopuksi olekaan niin vaikeata.

Minulle on sanottu, että olen muuttunut tapahtuman jälkeen. Tullut kovaksi ja kyyniseksi. Kasvattanut itselle kovan kerroksen. Myönnän ja tiedän, että olen muuttunut. Ja totta kai olen muuttunut. Ja olen ylpeä siitä. Mielestäni se on elämää ja kilometrejä.

Jokainen meidän kokemuksemme ja tapahtumat muokkaavat meitä johonkin suuntaan ja tekevät meistä erilaisen kuin ennen. Luonnon viisautta tai ihmisen oppimiskykyä on, että osaa ottaa hyödylliset asiat mukaan ja käyttää niitä tulevien kilometrien ja mutkien aikana.

Kliseisesti monet myös totesivat, että asia pitää käydä läpi, jakaa ja pureskella. Jutella ja käsitellä. Muuten se tulee takaisin ja matkaa ei voi jatkaa kevyesti. Minä tiesin, että minun ei tarvitse.

Niinpä…

… kiitos Faija.

Simo Valakari

Kirjoittaja on SJK:n päävalmentaja.

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Mainos (sisältö jatkuu alla)

Mainos päättyy

Kommentoi

Kommentoidaksesi sinun tulee olla kirjautuneena Facebookiin

    Jaa artikkeli

    Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

    Saat tuoreimmat uutiset ja puheenaiheet suoraan sähköpostiisi

    Tilaa uutiskirje