Il­ma­joel­la ojen­net­tiin kovalla kädellä lai­ta­ka­tu­jen naisia – Uusi kirja nostaa esiin työ­lai­tos­ten synkän his­to­rian

Kyseessä oli työlaitos, jonne suljettiin laitakatujen naisia eri puolilta Suomea. He olivat valtaosin seksityöläisiä, irtolaisia ja alkoholisteja, säännöllistä työtä ja usein kotia vailla olevia ihmisiä, jotka haluttiin siivota pois kaduilta ihmisten silmistä.

Vuosina 1937–1972 toiminut Ilmajoen naislaitos oli yksi Suomen kymmenestä työlaitoksesta ja ainoa naisille suunnattu.

Työlaitokset olivat aikanaan tärkeä osa suomalaista sosiaalihuoltoa siinä missä kunnalliskodit, vankilat ja mielisairaalat. Niiden historia on kuitenkin yllättävän huonosti tunnettu.

Tutkijat ovat olleet haluttomia tarttumaan aiheeseen. Työlaitoksessa olleet puolestaan vaikenivat kokemuksestaan. Sinne joutuminen oli häpeä ja merkki epäonnistumisesta, eikä siellä olosta haluttu kylillä turhaan huudella.

"Hulttioiden" ojennuslaitokset

Tutkijat ovat kiinnostuneet työlaitoksista toden teolla vasta tällä vuosituhannella. Nyt aiheen nostaa pöytään Katariina Parhi.

Tieteenhistorian tutkija ja kriminologian dosentti on kirjoittanut aiheesta Vesa Rannan valokuvilla näyttävästi kuvitetun tietokirjan Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa (Siltala).

Teoksen johtoajatus on se, että työlaitokset muodostivat Suomessa poikkeuksellisen ja nykyvinkkelistä katsottuna ongelmallisen laitostyypin. Ne olivat hallinnollinen vapaudenriiston muoto, jossa ihminen suljettiin laitokseen ja pakotettiin työntekoon ilman rikostuomiota.

Työlaitokset eivät olleet vankiloita, vaikka jopa aikalaiset saattoivat puhua niistä sellaisina. Ilmajoenkin työlaitosta kuulee yhä kutsuttavan naisvankilaksi.

Pakkotyölaitoksiakaan ne eivät olleet, vaikka työ oli niissä pakollista. Kyse ei ollut hoitolaitoksistakaan, vaikka monet hoidokit olivat alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia.

Eräs Parhin kirjaansa nostama aikalaisluonnehdinta nimeää työlaitokset hulttioiden ojennuslaitoksiksi. Niiden tarkoitus oli ojentaa ihmisiä, jotka eivät sopineet kunnollisen, työssä käyvän kansalaisen malliin.

Pakkotyötä pelloilla

Parhi käy kirjassaan läpi työlaitosten historiaa niiden perustamisesta lakkauttamiseen saakka. Hän esittelee niiden toimintatapaa ja muun muassa sitä miten laitoksiin jouduttiin. Vaikka asia on raskasta, Parhin teksti on vetävää.

Työlaitoksia ryhdyttiin perustamaan vuonna 1924, ensimmäinen Lammille. Pyrkimys ei ollut ensisijaisesti rankaista vaan opettaa. Se tapahtui teettämällä hoidokeilla työtä. Uskottiin kovan kurin ja riuskan ruumiillisen työnteon koulivan luonnetta ja ohjaavan horjahtaneet takaisin kaidalle polulle.

Työlaitokseen sijoitetut raivasivat peltoja, uurastivat navetoissa, kaivoivat ojia ja tekivät metsätöitä, pyykkäsivät ja siivosivat. Työ arvioitiin pisteillä. Niistä riippui muun muassa vapauttamisen aikataulu.

Uhka työlaitokseen joutumisesta toimi myös tehokkaana pelotteena.

– Sekä työlaitos- että vankilakokemuksia omaavien mielestä vankila oli parempi paikka kuin työlaitos, sillä siellä ei joutunut raskaisiin töihin, Parhi kuvailee.

Laitokseen passittamisen syyt olivat moninaiset. Taustalla oli köyhyyttä, alkoholismia ja työn välttelyä. Eräs ryhmä olivat perhepinnarit, lastensa elatusmaksuista kieltäytyvät miehet. Työlaitoksiin siirrettiin myös kunnalliskodeissa toistuvasti häiriötä aiheuttavat henkilöt. Sinne lähetettiin myös heitä, jotka eivät kyenneet maksamaan takaisin saamaansa köyhäinapua.

Parhi nostaa kirjassaan esiin monta rikkinäistä elämää ja karua kohtaloa. On mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa, kaltoinkohtelua, jo lapsuudessa vinoon luiskahtaneita elämiä. Teos tarjoaa hätkähdyttävän kuvan vuosikymmenten takaisen Suomen sosiaalisiin ongelmiin ja kehittyvän hyvinvointivaltion pyrkimyksiin ratkoa niitä.

Oman erityisen lukunsa Suomen laitoshistoriassa muodostaa Ilmajoen työlaitos. Pohjalaisittain  mielenkiintoista antia kirjassa onkin se, mitä Parhi kertoo laitoksen oloista ja sinne joutuneista naisista.

Ilmajoen työlaitos oli erityinen

Ilmajoen työlaitos oli paitsi ainut naisille suunnattu työlaitos, myös ainoa valtion ylläpitämä.

Laitokseen passitettiin seksityötä tekeviä ja siitä epäiltyjä, irtolaisiksi katsottuja naisia. Parhin mukaan irtolaisuus ei ollut rikos, mutta sellaiseksi määriteltyä voitiin kohdella kuin rikoksentekijää: kuulustella ja määrätä suljettuun laitokseen.

Ilmajoen työlaitos perustettiin samana vuonna kuin irtolaislaki astui voimaan. Laki lakkautettiin vasta vuonna 1986.

Nykylukijan silmissä aikalaispuheet tuntuvat kylmääviltä. Parhi siteeraa kirjassaan Ilmajoen työlaitoksen naisia 1940-luvun alussa tutkineen lääkäri Erkki Jokivartion raporttia. Hän kuvasi heitä muun muassa psykopaateiksi, moraalittomiksi, huonosti sopeutuviksi ja tunne-elämältään pinnallisiksi.

Kirjan eräs iso ansio on se, että Parhi nostaa sen sivuille runsaasti aikalaisääniä. Ne havainnollistavat konkreettisesti muun muassa sen, kuinka irtolaisiksi katsottujen naisten passittaminen työlaitokseen oli osa laajempaa sukupuolipoliittista järjestystä, jossa naisten ruumista ja seksuaalisuutta pyrittiin hallitsemaan.

Lapsiakin Ilmajoen työlaitoksessa oli ja syntyi, vuosien 1939–1953 välillä kaikkiaan 63.

Kokijat vaikenevat

Parhin ja muiden tutkijoiden päänvaiva on se, että työlaitoksessa olleiden omat äänet ovat jääneet kuulumattomiin. Millaista oli olla työlaitoksessa? Millaisen jäljen se jätti? Nämä tarinat ovat yhä kertomatta.

Parhi nostaakin kirjassaan esiin toiveen löytää työlaitokseen joutuneita ihmisiä, jotka olisivat valmiita muistelemaan kokemuksiaan.

– Ehkä joku heistä lukee tämän kirjan on valmis jakamaan oman tarinansa, Parhi kirjoittaa.

Hän on löytänyt kirjaansa varten vain yhden työlaitosmenneisyydestään kertovan haastateltavan, Tervalammen huoltolaan 1970-luvun alussa 17-vuotiaana joutuneen henkilön.

Aikalaisääniä Parhi sentään on tavoittanut. Hyvinkäällä sijainneen Ridasjärven päihdehoitokeskuksen arkistosta löytyi kymmenkunta vuotta sitten pahvilaatikollinen kirjeitä, yhteensä yli 400. Kyse oli Ridasjärven työlaitokseen sijoitettujen naisten ja miesten kirjoittamista ja vastaanottamista kirjeistä.

Parhi analysoi tätä huikeaa aineistoa kirjassaan. Kolhittujen ihmisten elämän kirjo näyttäytyy kirjeiden maailmassa suodattamattomana.

Myös näyttely

Rikoksetta rangaistut– Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa on paitsi kiinnostava tietokirja myös upea valokuvateos. Valokuvaaja Vesa Ranta on kulkenut Parhin mukana entisissä työlaitoksissa eri puolella Suomea. Hänen karut ja pelkistetyt, mutta tunnelmalliset kuvansa tukevat mainiosti kirjan tekstiä.

Aiheen tiimoilta on avautunut myös näyttely Työväenmuseo Werstaassa Tampereella.

Ilmajoen työlaitoksesta on säilynyt vain vähän valokuvia ja esineistöä, mutta jotain on sentään löytynyt. Esimerkiksi Ilmajoen museolta on lainattu työlaitoksen portissa ollut tähtikoriste.

Ilmajoen työlaitoksesta lienee jatkossa tulossa myös lisää luettavaa. Tietokirjailija Silja Koivisto on tutkinut työlaitoksessa olleiden naisten kohtaloita ja järjestänyt aiheesta muistitietokeräyksen.