Poliisi ampui Pohjanmaalla hengiltä luvattomiin tansseihin osallistuneen nuoren – Finlandia-ehdokkaana oleva pohjalaistutkija Seija-Leena Nevala halusi selvittää, miksi sota-ajan Suomi oli niin tyly ja iloton

JURVA

. Elettiin syyskuuta 1944 Pohjanmaalla. Viisi poliisia lähti Vaasasta Vöyrille ratsaamaan viinankeittäjiä. Ryhmä majoittui Central-hotelliin ja ryhtyi kiertelemään metsiä. Paikallista nuorisoa ratsiat ärsyttivät, sillä poliisien kanssa oli ollut ennenkin kärhämää. Viimeksi kevättalvella virkavalta oli käynyt hajottamassa nuorten tanssit.

. Tälläkin reissulla poliisit saivat vihiä salatansseista. Komennuskunta suuntasi Lotlaxiin, jonka seurantalolla oli ilo ylimmillään: laulu ja musiikki raikasivat kauas. Huviväen huomattua virkavallan saapuneen lysti loppui kuin seinään. Alkoi joukkopako.

. Konstaapeli Lasse Halonen ampui pistoolilla kahdesti kattoon ja huusi, ettei kukaan saa poistua. Sen jälkeen salissa kajahti vielä yksi laukaus.

. Tuo laukaus lähti konstaapeli Matti Mäen aseesta. Luoti osui 17-vuotiaaseen Elmer Manniliin. Hän kuoli puolentoista kuukauden kuluttua.

. Rikos: tanssiminen . Murhenäytelmä oli turha, mutta poliisilla oli syy ratsata seurantalo: vuoden 1939 Suomessa tanssimisesta oli tehty rangaistava rikos.

. Poliisi teki tanssiratsioita latoihin, koteihin ja julkisiin tiloihin. Se kirjoitti taajaan sakkolappuja. Tanssimisesta tai tanssien järjestämisestä rapsahti sakkolappu noin 15 000 suomalaiselle. Jalalla ei sopinut pistää koreaksi edes häissä. Syyskesällä 1944 muuan morsiuspari tuomittiin sakkoihin omissa häissä tanssimisesta.

. Historiantutkija Seija-Leena Nevala sanoo, ettei kyse ei ollut pikkukiellosta. 1900-luvun alkupuolen Suomessa tanssiminen oli suurta kansanhuvia, tärkeä yhtenäiskulttuurin muoto etenkin maaseudulla.

. – Tanssimisen kieltäminen oli melkein sama asia kuin nykynuorilta kiellettäisiin somen käyttö, hän luonnehtii.

. Miksi kieltoon oli päädytty?

. Tanssikieltoa rikottiin kaikkialla Suomessa. Kuva on kesäkuulta 1943. Kuva: SA-arkisto

. Oli sota-aika. Vakavamielisessä Suomessa ilonpitoa ei katsottu hyvällä silmällä.

. – Ajateltiin, ettei sovi ilakoida, kun toiset taistelevat hengestään rintamalla. Puhuttiin hautojen päällä tanssimisesta, Seija-Leena Nevala sanoo.

. Sota ei kuitenkaan selitä kokonaan tanssimiseen kohdistunutta moraalista paheksuntaa. Nevalan mukaan muualla Euroopassa ajattelutapa kulki pääasiassa päinvastaiseen suuntaan. Suomessa vallitsi karuus ja ilottomuus, kun esimerkiksi Britanniassa ilonpitoon ennemminkin kehotettiin.

. – Siellä lisättiin tanssimusiikkia radiossa. Kannustettiin ihmisiä pitämään hauskaa, että jaksetaan raskaan sota-ajan arkea.

. – Kevyt tanssimusiikki ja erilaiset tanssitilaisuudet olivat tapa pitää iloa ja taistelutahtoa yllä, Nevala kuvaa.

. Suomen tanssikielto oli maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen.

. Vaiettu aihe . Erikoisuudestaan huolimatta tanssikiellosta on kirjoitettu ja puhuttu vähän. Historiantutkijat eivät ole sitä juuri yrittäneet ymmärtää, vaikka sota-ajan ilmiöitä on tutkittu paljon.

. Tämän huomasi myös Nevala joitain vuosia sitten.

. – Aihe putkahteli usein esiin eri yhteyksissä ja se jäi vaivaamaan minua. Mistä oli kyse? Kielto tuntuu absurdilta, kun kuitenkin konsertit ja elokuvat olivat sota-aikana sallittuja.

. – Tuntuu oudolta, että sotaa käyvässä maassa poliisilla oli resursseja tehdä ratsioita nurkkatansseihin. Sotatoimialueella rajan tuntumassa sotaoikeudet käyttivät resurssejaan siihen, että tuomitsivat alle 18-vuotiaita tyttöjä tanssimisesta sakkoihin. Nimismiehet pohtivat aivan vakavissaan, onko tanhuaminen tanssia.

. Nevala päätyi tutkimaan tanssin kieltämistä historioitsijakollegansa Marko Tikan kanssa. Heidän yhdessä kirjoittamansa kirja Kielletyt leikit ilmestyi keväällä. Tällä viikolla teos sai merkittävän valtakunnallisen noteerauksen, kun se valittiin kisaamaan tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuudesta.

. Jo ennen aiheeseen tarttumista Nevala ja Tikka uumoilivat tanssikiellolla olevan pitkät kulttuuriset juuret. He olivat oikeassa.

. Ei saa koskea! . Seija-Leena Nevala ja Marko Tikka selittävät tanssikieltoa suomalaisen mentaliteetilla. Siihen kuuluu kosketuskielteisyys.

. Nevalan mukaan suomalaista kosketushistoriaa ovat hallinneet niukkuus, asiallisuus ja väkivalta. Tanssikiellon juuret ulottuvat siten pitkälle vuosikymmenten taakse.

. – On pidetty pahana, kun kaksi toisilleen vierasta koskevat toisiaan. Ajateltiin sen johtavan irtosuhteisiin ja muuhun ei-toivottuun. Vain ammatillinen kosketus esimerkiksi hierojan tai kuppaajan luona on ollut ennen hyväksyttyä. Tanssin kieltäminen kertoo surullista kieltä suomalaisesta kosketuskielteisestä kulttuurista.

. Vaikka tanssi oli koko kansan huvia, vanhat asenteet kummittelivat taustalla. Nevalan mukaan on kiinnostavaa, että kiellon rikkomisesta sakotettiin useimmiten nuoria naisia.

. – Katsottiin, että naisten oli oltava sota-aikana kansakunnan moraalinen selkäranka. Tämän koodiston rikkomista pidettiin pahana.

. – Tanssimisen kieltämisestä tuli myös tapa määritellä isänmaallisuutta.

. Hän pitää yllättävänä kieltoon liittynyttä häpeää.

. – Tanssikieltoa rikkoneet olivat yleensä nuoria, tavallisia ja nuhteettomia ihmisiä, jotka halusivat vain pitää hauskaa. Oli karua saada rikoksentekijän leima otsaan. Kiellon rikkomista seurannut sakko saattoi olla iso. Osa joutui jopa vankeuteen.

. Sitten mennään parimarssia . Vöyrin kuolemaan johtaneen ampumajupakan kaltaiset vakavat selkkaukset olivat harvinaisia. Tikka ja Nevala löysivät vain toisen tapauksen, jossa tanssikiellon rikkoja menetti henkensä. Se sattui Nurmeksessa. Tanssija sai poliisin kuulan takaraivoonsa.

. Kiellolla oli huvittaviakin seurauksia. Seija-Leena Nevala sanoo, että Pohjanmaalla oltiin "ovelia ja kieroja".

. – Alettiin puhua parimarssista. Se tarkoitti sitä, että bändi soitti ja nuoret kiersivät käsikynkkää tanssilattialla. Tämä oli pohjalainen erikoisuus, mutta tosin sekin sitten kiellettiin.

. Fakta: Ei tullut tutkijaa, tuli toimittaja . Marko Tikan ja Jurvasta kotoisin olevan Seija-Leena Nevalan teos Kielletyt leikit – Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888–1948 (Atena) kisaa tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta.

. – Ehdokkuus oli mahtava yllätys ja tuntuu todella hienolta. Totta kai sitä toivoi, että kirja noteerataan. Teimme sen eteen pitkään töitä, Nevala sanoo.

. Finlandia-palkintojen voittajat julkistetaan 25.11. Ehdolla ovat myös Leena Malkin Mitä tiedämme terrorismista, Jussi Pullisen Mitä meille tapahtui?, Marjatta Sarpanevan Timo Sarpaneva – taide ja elämä, Timo R. Stewartin Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys sekä Juha Taskisen Jää hyvin, saimaannorppa.

. Seija-Leena Nevala ja Marko Tikka. Kuva: Lehtikuva

. Seija-Leena Nevala on kirjoittanut ylioppilaaksi Jurvan lukiosta. Sen jälkeen tie vei Alkio-opistoon ja sieltä 1986 opiskelemaan historiaa Tampereen yliopistoon. Nevala sanoo miettineensä pitkään toimittajaksi ryhtymistä.

. – Olin töissä Ilkassa 90-luvun alussa, mutta akateeminen maailma veti puoleensa.

. Väitöskirjassaan Nevala tutki Lotta Svärd -järjestöä ja suojeluskuntia sukupuoli- ja sukupolvinäkökulmasta. Tapausesimerkkinä oli Jurva. Hän on perehtynyt muun muassa sukupuolihistoriaan, perhehistoriaan sekä suomalaisen yhteiskunnan historiaan 1920–1950-luvuilla.

. – Kutsun itseäni akateemiseksi sekatyöläiseksi. Tällä hetkellä opetan Voionmaan opistolla, Nevala sanoo.

. FT, Suomen historian dosentti Marko Tikka on historiantutkija Tampereen yliopistossa. Hän on tehnyt väitöskirjan kenttäoikeuksista sekä saanut Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon Aapo Roseliuksen ja oula Silvennoisen kanssa Suomalaiset fasistit -kirjasta.