Kirjailija Sofi Oksanen haluaa Belarusian suomeen kieleen

Kirjailija Sofi Oksanen muistuttaa, että vietämme belarusialaisen kulttuurin viikkoa.

Oksanen itse pukeutuu tapahtuman kunniaksi valkoiseen paitaan ja punaiseen mekkoon eli diktaattori Aljaksandr Lukashenkan ankarasti kieltämiin kansallisväreihin, jotka ovat myös vapautta vaativan opposition protestien väritys.

Punaisen ja valkoisen yhdistämisestä jopa vaatetuksessa on langetettu lukuisia pikatuomioita maassa, jonka parakeissa tekee puhdetöitä yli 500 poliittista vankia.

Suosituille sosiaalisen median kanavilleen Oksanen on julkaissut videon, jossa hän lukee ihanassa suomalaisessa kesäillassa belarusialaisen kansallisrunoilijan, näytelmäkirjailija Janka Kupalan (1882–1942) tekstiä.

Keitä nuo ihmiset? Mistä he saapuvat? Mikä tuo joukko on? Ketkä nyt kulkevat?

Valkovenäläiset.

Oksanen lukee runon Suomen valkovenäläisten pyynnöstä, sillä romaaniensa uusien kieliversioiden ilmestymisen ja säveltäjä Kaija Saariaholle kirjoitetun Innocence-oopperan ranskalaisen kantaesityksen lomassa Oksanen pitää esillä ihmisarvoa.

Siitä, ja samalla Venäjän alusmaiden sorron ja historiallisten kokemusten käsittelystä, on vuoden 2008 suurmenestyksestä Puhdistuksesta lähtien kasvanut Oksasen kantava teema.

Oksanen sanoo, että toimintaansa jatkavan KGB:n ja muun väkivaltakoneiston vainoa kunnollisia ihmisiä vastaan on ikävää ja raskasta seurata.

– Tietenkin maailmalla on monia muitakin sananvapaustilanteen kannalta ongelmallisia alueita. Lähellämme on Unkari ja Kiina tuottaa jatkuvasti päänvaivaa. Mutta Valko-Venäjän tilanne on nyt todella hankala.

Oksanen kävi Belarusian pääkaupungissa Minskissä kirjallisuusfestivaaleilla ennen koronapandemiaa.

Hän muistaa hyvin tapaamisensa paikallisten suomen kielen opiskelijoiden kanssa ja ällistyksensä, kun nämä kertoivat saavansa informaatiota Ylen uutisista. Ruotsia opiskelevat seurasivat Ruotsin median uutisia ja englantia opiskelevat BBC:tä. Yllättävän pitkään internet pysyi kohtalaisen vapaana.

– Tässä on juuri niitä reikiä, joita totalitaristisessa valtiossa voi olla. Se oli kiinnostava muistutus siitä, miten asioita voi kiertää maassa, jossa ei ole vapaata lehdistöä. Se tietenkin vaatii sitä, että on ihmisiä, jotka haluavat tietää, Oksanen muistuttaa.

– Kävi ilmi, että kielten opiskeluun ei suhtauduttu negatiivisesti, koska Lukashenka halusi edistää turismia. Ja jos kansalaiset eivät osaa muita kieliä, turismia on hieman hankala edistää.

– Maahan suunniteltiin jopa täysin kiinalaista lukiota. Se oli muistutus siitä, ettei Lukashenka ole pelkästään venäläisen rahan varassa, vaan hän tasapainoilee näiden valtakeskusten välimaastossa. Valitettavasti siksi hän ei ole riippuvainen eurooppalaisesta rahasta.

Oksaselle palautui Minskissä mieleen tuttu Neuvosto-Viron aika ja se, miten suomalaisella vapaalla tiedonvälityksellä voi olla merkitystä arvaamattomissa paikoissa.

He saapuvat virsuissaan kynnet veressä. Mitä he kantavat luisessa selässään?

Vääryyden iestä.

Minne he kantavat kärsimystaakkaansa? Kenelle kertovat vääryyden tarinan?

Kaikille.

Oksanen muistuttaa valkovenäläisen Nobel-kirjailijan ja viranomaisten Minskissä protestijohtajuuden takia uhkaileman Svetlana Aleksijevitshin sanoneen, että kansan tulevaisuus on kielessä.

– Belarusin kieli on symbolisesti opposition kieli. Sen parissa on voitu luoda kulttuuria ihan kohtuullisen vapaastikin, koska Lukashenka on pitänyt sitä niin mitättömänä kielenä, Oksanen naurahtaa kuivasti.

– Vaikka se on toinen virallisista kielistä venäjän rinnalla, hyvin pieni osa belarusialaisista käyttää sitä jokapäiväisessä käytössä. Lukashenka on pitänyt kieltä niin mitättömänä, että on antanut sitten niiden puuhastella, näiden belarusiaksi kirjoittavien runoilijoiden ja muiden.

Lukashenkan keskitettyä itselleen kaiken vallan ja kansallisomaisuuden protestit eivät ole koskaan loppuneet täysin, vaikka ihmisiä on pidätetty, vangittu ja kadonnut, murhattu. Suuri osa vaihtoehtoisista vaikuttajista on pakotettu ulkomaille – usein heti rajan taakse Liettuaan, Puolaan ja Ukrainaan.

Viimeistään jättimäisten punavalkoisten protestien alettua elokuussa 2020 vääristellyistä presidentinvaaleista ja oikeusjärjestelmän mielivallasta belarusialaisten puuhastelu kasvoi isoksi. Siitä tuli niin isoa, että häntä alkoi heiluttaa koiraa, ja koira – tässä kielikuvassa hallinto – koki asemansa uhatuksi. Lukashenka käynnisti väkivallan ja KGB-tyyliset massarepressiot näytösoikeudenkäynteineen.

Protestien keskiössä oli kulttuuriväki: teatteri, kuorot, kirjallisuus. Journalistit tekivät työtä vapautensa ja terveytensä uhalla. Moni laitettiin vankilaan ja on siellä yhä.

– Belarusialainen kustannusmaailma ei saa minkäänlaista tukea oikeastaan mistään. Se on pennitön ja rahaton. Valtion tukemat kustantamot saavat tietenkin valtiolta rahaa, ja niiden kirjailijoilla on toisenlainen tilanne, Oksanen kuvailee.

Ehkä sen vuoksi yli 40 kielialueelle julkaistu Puhdistuskin on vielä ilmestymättä belarusiksi.

– Yllättäen siellä pennittömällä puuhastelualueella on kuitenkin versonut ja kasvanut sukupolvi, joka on täysin eurooppalainen. Ja ymmärtää ja tietää sen suunnan, jonne haluaa Belarusiaa viedä, eli kohti länsimaista demokratiaa, Oksanen sanoo.

Oppositiolla ja Svjatlana Tsihanouskajan johtamalla kansalaisliikkeellä on suunnitelmat sitä päivää varten, jona Lukashenkan lentokone lähtee Venäjän suuntaan ja vangit – joukossa Tsihanouskajan aviomies – pääsevät vapauteen.

Oksasta ei turhauta odottaa. Hän muistuttaa myös Viron perustaneen pakolaishallituksensa Osloon 1950-luvulla.

– Ei ole ennenkuulumatonta, että pakolaishallitus joutuu odottamaan vuosikymmeniä, vaikka tietenkin toivomme muutosta nopeammin. Viron kohdallahan lopputulos oli vuosikymmenten jälkeen hyvä!

Mikä sen vääryyden selkään sälytti? Mikä nuo miljoonat unesta herätti?

Nälkä ja murhe.

Mitä he vaativat tältä ajalta, joka ei näe, ei kuule, ei armahda.

Ihmisarvoa.

Oksanen kertoo seuraavansa ihaillen kansalaisten kekseliäitä tapoja protestoida.

– Jos esimerkiksi protestit kielletään, sitten ihmiset tekevät käveleviä protesteja punavalkoisissa vaatteissa jossakin yhtäkkiä. Tietenkin kirjailijalle jäävät mieleen kirjaprotestit, joissa ihmiset lukevat metrossa kirjaa punavalkoisissa vaatteissa. Monet tällaiset asiat, Oksanen sanoo.

Kuten Virossa neuvostoaikaan, Belarusian vallanpitäjät ovat kieltäneet oman kansallislipun käytön ja paasaavat sen olevan fasistien tai natsien lippu. Niinpä valtiollisesti esillä pidetään neuvostomallisia symboleita.

Oksanen näkee symbolisodassa yhtäläisyyden myös Suomeen, jossa äärioikeisto on kaapannut kansallisia symboleita omaan käyttöönsä.

– Kansalliset symbolit kuuluvat kaikille kansalaisille. On ikävää, että yksi ryhmä Suomessa on kaapannut ne haltuunsa ja hämärtää niiden arvokkuutta. Osa ihmisistä sitten kainostelee niitä sen takia. Se on väärin, koska olemmehan mekin taistelleet niiden eteen.

Belarus-tunnelmissa Oksanen ihmettelee, miten vähäistä suomalaisen kulttuuriväen selkärankaisuus voi paikoin olla. Kun helsinkiläisen Kivinokan kesäteatterin esitys kirjailija Elina Karjalaisen lastenklassikosta Uppo-Nallesta joutui – jo ennen yhtäkään esitystä – rokotusvihamielisten hampaisiin, teatteri ilmoitti poistavansa kirjailijan tarinasta yli 40 vuotta vanhan kohtauksen, jossa Uppo-Nalle ottaa rohkeusrokotuksen.

Oksanen kysyy, miksi taiteilijat eivät yksinkertaisesti ilmoittaneet ”palautteen” antajille, että missään nimessä käsikirjoitusta ei peukaloida.

– Jos Suomen kaltaisessa maassa, jossa taiteilijan ilmaisuvapaus on miltei suurinta maailmassa, jotkut teatterintekijät, kuten Uppo-Nalle-keississä, suostuvat väkivaltaisten uhkausten vuoksi sensuroimaan lastenklassikkoa, miettikää sitä, kuinka rohkeita belarusialaiset ovat, Oksanen sanoo.

Kirjailija puhuu läpi haastattelun valkovenäläisistä belarusialaisina ja venäjää puhuvan Lukashenkan alistamasta maasta Belarusina tai Belarusiana. Syykin on selvä. Oksanen esittää, että meilläkin lakattaisiin puhumasta Valko-Venäjästä ja valkovenäläisyydestä.

Ruotsin ulkoministeriö teki oman päätöksensä vuonna 2019. Ulkoministeri Ann Linde linjasi tuolloin, että ulkoasiainhallinto tästä lähtien suosittelee Belarusin käyttämistä ruotsin kielessä sanojen Vitryssland ja vitrysk sijasta.

Ruotsin kielitoimisto on käsitellyt asiaa perusteellisesti Språktidningen-lehdessä.

Oksanen kehottaa ajattelemaan Belarusia kolonisaatioon kohteena samaan tapaan kuin mustia Yhdysvalloissa tai Afrikan kansoja.

– Miksi Belarusin kulttuurinen itsenäisyys on jotenkin epäselvää muille, mitä tukee Valko-Venäjän käyttäminen nimenä, johtuu hyvin pitkällisestä sortopolitiikasta. Venäläistämisestä ja sitä ennen kyllä myöskin puolalaistamisesta. Jos käyttäisimme tästä sorrosta kolonisaatio-sanaa, niin silloin me ymmärtäisimme.

– On väärin käyttää kolonisoijan valta-asemaa suosivaa nimeä kulttuurista, joka on alistettu. Se ei ole turha keskustelu, koska nimeäminen on vallankäyttöä.

Oksasen suussa ”Valko-Venäjä” maistuu pikku-Venäjältä.

– Sitähän Belarus ei ole.

– Belarus ei myöskään ole kulttuurinen identiteetti tai kieli, joka olisi jotenkin syntynyt valtiosta, jonka me tunnemme nyt Venäjänä. Ongelmahan ei ole se Valko-osio, vaan nimenomaan Venäjä. Sen vuoksi haluaisin nähdä Rus-sanan siinä.

Valko-Venäjä nimenä tukee Oksasen mukaan sitä historiallista myyttiä, jota Venäjä haluaa tukea: Venäjän myyttistä suuruutta.

– Jos ajatellaan Venäjää valtiona, ei se oikeasti ole hirveän vanha. Se, mitä nykyisenä Venäjänä eli Moskovan Venäjänä ymmärretään, on kuitenkin vasta 1500-luvulta. Sen sijaan Kiovan Rusj oli suuri imperiumi alkaen 800-jotain-luvulta.

Teoksissaan, kuten viimeisimmässä romaanissa Koirapuistossa, Oksanen on joutunut valikoimaan tarkkaan esimerkiksi, milloin ukrainalainen päähenkilö puhuu venäläisittäin tai käyttää neuvostoaikaisia nimiä Ukrainan paikoista.

Englannin kielessä on venäläisperäinen Kiev, Kiova, muutettu laajalti ukrainasta litteroituun Kyiv-muotoon. Vastuun tästä Oksanen on joutunut luovuttamaan amerikkalaiselle kustantajalleen.

– Puhutaan hyvin merkittävistä asioista. Olennaista on, että Valko-Venäjä tai Belarus ei ole syntynyt Venäjästä. Se ei ole saari, joka on jotenkin irrotettu Venäjästä tai Neuvostoliitosta.

– Kyseessä on kulttuurinen identiteetti ja kieli, joka on ollut olemassa ennen nykyistä Venäjää.

Otteet Janka Kupalan runosta Keitä nuo ihmiset? (alkuperäinen suomennos Matti Rossi).

Kommentoi