<p>Ennen kuin musiikin jakelusta tuli suurelta osin digitaalista, artistien ja yhtyeiden julkaisemiin albumeihin liittyi kiinteästi kansitaide. Sama pätee tietenkin yhä myös kirjoihin, mutta yleensä kansitaiteesta puhuttaessa tarkoitetaan juuri vinyylilevyjä.</p><p>Kansitaiteen idea on tulkita ja muuttaa kuvalliseen muotoon taideteos, joka saa varsinaisen ilmiasunsa joko äänen tai kirjainten muodossa.</p><p>Myös televisiosarjojen alkutekstit eli introt, ovat myös omanlaisensa ilmaisun muoto. Huonoilla sarjoilla on usein heikot alkutekstit ja keskinkertaisilla tavalliset, eikä siinä mitään. </p><p>Onnistuessaan alkuteksti saattaa kuitenkin nousta suorastaan itsenäiseksi teokseksi. Silloin se ei vain kiteytä vajaan parin minuutin kestoonsa kyseessä olevan televisiosarjan ideaa tai ydintä vaan luo niiden pohjalta jotain kokonaan uutta.</p><p>Succession-televisiosarjaa pidetään yhtenä 2000-luvun parhaista kertomuksista ja sitä tuo nykypäivän mediamaailmaan sijoittuva yhden perheen Shakespeare-tragedia onkin.</p><p>Alkutekstien taustalla soiva Nicholas Britellin klassista musiikkia ja räppiä yhdistävä yksinkertainen melodia on samanaikaisesti jylhä, pahaenteinen, surullinen ja lohduttava. Kappale on sisällöllisesti niin voimakas, että se todella riittää koko sarjan ainoaksi ääniraidaksi. Muuta musiikkia jaksojen taustalla ei käytännössä kuulla. </p><p>Intron yhteydessä näkyvä, kaitafilmille kuvattu materiaali tuo mieleen 1970-luvun rakeiset ja kuumat kesät. Pienoistarina koostuu välähdyksistä, jotka vähäeleisesti paljastavat kylmän kohtaamattomuuden, joka on piinannut mediamoguli Royta ja hänen lapsiaan, jopa näiden ollessa alakouluikäisiä. Palatsien, tenniskenttien ja ratsastustuntien maisemat painuvat taka-alalle poiskävelevän isän ja lasten hämmentyneiden katseiden noustessa määrittämään sarjan hallitsevaa teemaa.</p><p>Vampyyrisarja True Bloodin intro puolestaan onnistuu vangitsemaan täydellisesti Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuvan saagan kuumeisen tunnelman, pimeiden öiden, kosteiden rämeiden, mätänevien rakennusten, lahkolaisuuden, hulluuden, veren, lihan ja muodonmuutoksen tematiikan.</p><p>Nämä ovat esimerkkejä sarjoista, joissa alkutekstien osuus on muuttumaton kaudesta toiseen. Toisenlaiseen ratkaisuun on päädytty jo 11. tuotantokautensa saaneessa antologiasarjassa, American Horror Story, josta olen tälläkin palstalla aiemmin kirjoittanut jo ainakin kolme kertaa. </p><p>Ryan Murphyn ja Brad Falchukin luoma sarja luottaa introssaan kaudesta toiseen samaan ahdistavaan melodiaan, jossa tosin saattaa hieman esiintyä variaatiota. Alkutekstin kuvasto sitä vastoin liittyy aina käsiteltävään aiheeseen, joskin löyhästi. Kiinnostavia ovat kuitenkin ne teemat, jotka kulkevat samanlaisina läpi kaikkien tuotantokausien introjen. </p><p>Siinä olisi jo kunnon gradun aihe satunnaiselle viestintätieteilijälle tai semiootikolle. Aineistoakin löytyy jo yli sadan jakson verran. Itse voisin helposti kirjoittaa niistä vaikka kokonaisen kirjan, mutta minulla ei ole aikaa. </p>
