<p>Eduskuntavaalien lähestyessä puoluejohdoissa mietitään kuumeisesti tärkeimpien vaaliteemojen ohella myös retorisia valintoja. Kenelle puolueen viesti pitäisi suunnata ja miten se pitäisi sanoiksi pukea? Tulisiko rempseästi alleviivata oman vaihtoehdon erilaisuutta ja paremmuutta muihin verrattuna vai viestittää vastuullisuutta ja yhteistyökykyä hillityllä kampanjoinnilla? </p><p>Perinteiset kolme suurta puoluettamme kokoomus, SDP ja keskusta ovat jo ajat sitten muuttuneet tiettyä sosioekonomista ryhmää edustavista luokkapuolueista yleispuolueiksi, jotka tavoittelevat kannatusta kaikista suunnista. Retoriikassa tämä on näkynyt ideologisuuden laimenemisena ja retoriikan särmien pyöristymisenä. Haaveillessaan vaali vaalilta yhä suuremmaksi käyvän liikkuvien äänestäjien massan kannatuksen tavoittamisesta ne ovat pyrkineet ennen kaikkea välttämään kenenkään ärsyttämistä.</p><p>Seurauksena on ollut puolueiden samankaltaistuminen ja poliittisen viestinnän muuttuminen maailmoja syleileväksi hyvyysjargoniksi. Puhe on sisäsiistiä, poliittisesti korrektia ja vastuullisen vaikutelman antavaa. Samalla se on kuitenkin myös yhä abstraktimpaa, ympäripyöreämpää ja sisällöllisesti köyhempää.</p><p>Varsinkin puolueohjelmat ovat muuttuneet konkreettisista poliittisista linjakuvauksista parempaa maailmaa, hyvää elämää ja toimivaa yhteiskuntaa hyvin yleisellä tasolla maalaileviksi toivomuslistoiksi.</p><p>Kosiskellessaan mahdollisimman monia äänestäjiä puolueet välttelevät esittämästä liian täsmällisiä ja ehdottomia kantoja. Pyrkimys esiintyä uskottavana vastuunkantajana tuottaa usein suurieleistä ja juhlalliselta kuulostavaa, mutta tosiasialliselta sisällöltään onttoa liturgiatekstiä. Puhe on liukasta kuin saippua ja äänestäjä saa turhaan etsiä sen seasta konkreettisia poliittisia linjauksia ja selkeitä kannanmäärittelyjä.</p><p>Tällainen pyrkimys kaikkien miellyttämiseen ei kuitenkaan välttämättä ole vaalistrategisesti se paras valinta. Ajat, jolloin puolueet saattoivat haaveilla 25 prosentin kannatusosuudesta, ovat takanapäin.</p><p>2019 vaaleissa SDP oli suurin puolue 17,7 prosentin kannatuksella. Huhtikuussa suurimman puolueen paikkaan riittänee 550 000–600 000 ääntä ja 20 prosentin kannatusosuus. Kaikkien 4,5 miljoonan äänioikeutetun vakuuttamisen sijaan riittää, että saa heistä taivutelluksi puolelleen 12–13 prosenttia. </p><p>Kun 80 prosenttia äänestäjistä kuitenkin antaa kannatuksensa jollekin muulle puolueelle, kannattaako heihin tuhlata paukkuja? Eikö kaikkia miellyttämään pyrkivän varovaisuuden sijaan olisi järkevämpää pyrkiä hiomaan oma viesti mahdollisimman selkeäksi, omaleimaiseksi ja puhuttelevaksi, jotta tavoittaisi sen äänestäjäryhmän, joka ylipäätään pitää puolueen kannattamista mahdollisena? </p><p>Jos onnistuu seitsemästä äänioikeutetusta vakuuttamaan yhden, ei haittaa, jos loput kuusi karkaavat.</p>
