Kukat ovat ihania, mutta entä jos orkidealahja hirvittää enemmän kuin ilahduttaa

Jokunen vuosi sitten sain lahjaksi orkidean. Fuksianpunaisen, sorean ja korean. Onpa ihana, henkäisin, mutta samalla hirvitti. Teki mieli sysätä kukkalahja saman tien takaisin antajalleen. Miten, miten pitkään moinen eksoottinen ihanuus muka kukoistaisi hoteissani, ja panikoin.

Asettelin orkidean sille suotuisalle paraatipaikalle ja toivoin parasta. Jokusen viikon kukka kukoisti, mutta sitten koitti väistämätön alamäki. Kukat alkoivat varista eikä nupuista puhjennut uusia. Kasvi kuihtui, pääni painui.

Koetin kyllä kaikenlaista hätäapua. Googlailin ohjeita ja koetin soveltaa vinkkejä, mutta se oli pelkkää tekohengitystä.

Ennen pitkää oltiin terminaalivaiheessa ja ruukusta sojotti pelkkä lehdetön ranka. Huokaisin syvään ja hautasin kukan ja samalla haaveen pitkäaikaisesta ilosta ikkunalla.

Orkidea tuskin on huonekasvina helpoimmasta päästä, mutta olen minä tahattomasti tappanut lukuisia muitakin kasveja. Niitäkin, joita luonnehditaan määreillä ”helppo” ja ”takuuvarma kukkija.” Niinpä niin. Tervetuloa vaan ikkunalaudalleni kokeilemaan onnea.

. Eräässä runossa puhutaan siitä, että ihmisen olisi hyvä pitää kunnossa jokin itsensä ulkopuolinen. Saan kiinni ajatuksesta ja mielelläni sitä noudattaisin kasvien kohdalla.

Yhtä pitkälle en kuitenkaan haluaisi mennä kuin Katariina Vuoren hillittömän Kasvun paikka -romaanin päähenkilö, kotirouva Silvia, jolla viherpeukalo lähtee lapasesta oikein kunnolla. Hän löytää viherkasveista elämän tarkoituksen ja hoivaa viirivehkojaan, aralioitaan, murattejaan ja lukuisia muita kasvejaan lopulta enemmän kuin perhettään. Ylenpalttisia vihreitä ostoksiaan addiktoitunut kotihortonomi kätkee kuin alkoholisti pullojaan.

. Jos kasveja haluaa harrastaa, yksin ei tarvitse olla. Muutama vuosi sitten puhjennut viherkasvibuumi näyttää elävän vahvasti vieläkin. Somessa on lukuisia ryhmiä, joista kasviharrastaja saa vinkkejä, inspiraatiota ja asiaan vihkiytynyttä keskusteluseuraa.

Toistuvat epäonnistumiset ruukkukasvien hoivaajana ovat saaneet minut kääntymään kukka-asioissa yhä useammin leikkokukkien puoleen. Ruusu- tai tulppaanikimppua vaasiin asetellessa mieli on kevyt: tiedän, että tällä riemulla on rajansa. Sen päättyminen on luonnollista, eikä takaraivossa tykytä paine pitkäkestoisesta yhteiselosta.

Lopuksi pieni anekdootti tumpelon viherpeukalon satunnaisesta onnistumisesta.

Kun korona oli vaiheessa, jossa kaduilla ei liikkunut juuri muu kuin tuuli, poikkesimme tyttären kanssa kukkakauppaan. Piti saada jotain vihreää, jotain toivoa luovaa. Mukaan lähti bambunoksa, jonka myyjä vakuutti kestävän maljakossa pitkään. Todentotta, nyt kolmen vuoden kuluttua oksa on venynyt pituutta komeasti ja kukoistaa vihreänä. Miten olen oksaa hoitanut? En juuri mitenkään, ehkä siinä se salaisuus onkin.

Kirjaudu sisään

Kukat ovat ihania, mutta entä jos orkidealahja hirvittää enemmän kuin ilahduttaa

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje