<p>Tapasin mummoystäväni ensimmäistä kertaa maaliskuussa. Hetkeä aiemmin olin kysynyt seurakunnan diakoniatyöntekijältä, voisinko olla jossain avuksi.</p><p>En ollut tätä aikaisemmin tehnyt vapaaehtoistyötä ja ensimmäinen tapaaminen jännitti minua kovasti. Minua jännitti, miten uusi ihminen ottaa minut kotiinsa vastaan. Lisäksi minua jännitti se, miten keskustelu sujuu, ikäeroa välillämme kun on 64 vuotta.</p><p>Väestö ikääntyy Suomessa vauhdilla ja Sitra on esittänyt ikääntymisen olevan yksi 2020-luvun megatrendeistä. Minulle ikääntymisestä tulee mieleen yksinäisyys. Pohdin sitä, lisääntyykö Suomessa väestön ikääntymisen lisäksi myös vanhusten yksinäisyys. </p><p>Eläkeliiton sivuilla kirjoitetaan, että ikäihmisten yksinäisyyteen vaikuttaa usein elämäntapahtuma tai muutos. Mummoystäväni kohdalla yksi merkittävimmistä muutoksista on ollut pyörätuoliin joutuminen. Hän asuu hissittömässä talossa ja kulkeminen oman asunnon ulkopuolelle on hankalaa.</p><p>Siispä tapaamme aina mummoystäväni kotona. Kahvi on usein tippumassa, kun minut päästetään sisään, ja hetki sitten leivottuja korvapuusteja löytyy pakastimesta.</p><p>Yleensä tapaamisemme kestävät muutaman tunnin. Ne sisältävät puhumista ja olemista hetkessä. Välillä autan pölyjen pyyhkimisessä, pyykkäämisessä ja kukkien kastelemisessa. Kännykkää ei vierailun aikana näperretä eikä televisio huuda taustalla.</p> .<p>Olemme keskustelleet mummoystäväni kanssa elämän syvistä asioista kuten rakkaudesta, perheestä, kuolemasta ja sairauksista. Keskustelumme ovat saaneet minut itseni pohtimaan sitä, kuinka onnekas olen. Minulla on kaksi toimivaa jalkaa, olen terve ja läheisimmät ihmiseni ovat elossa.</p><p>Olen miettinyt, miten mummoystäväni jaksaa pysyä positiivisena, ja tullut siihen lopputulokseen, että elämä opettaa. Kun elämässä kokee ja näkee tarpeeksi, oppii arvostamaan asioita, joita monet pitävät itsestäänselvyytenä. Oppii esimerkiksi arvostamaan sitä, että pääsee ulos.</p><p>Olin jo keväällä luvannut mummoystävälleni, että menemme käymään kesällä torilla. Tuo päivä koitti heinäkuun puolessavälissä. Tätä ennen mummoystäväni oli käynyt viimeksi kunnolla ulkona vuotta aikaisemmin. Torilla mummoystäväni oli asioinut edellisen kerran yli viisi vuotta sitten, aikana kun jalat vielä toimivat.</p><p>Toriretkemme ei sujunut kuin Strömsössä, sillä emme etukäteen ymmärtäneet, että koko tori on rakennettu mukulakivien päälle. Nopeasti huomasimme, että mukulakivet, pyörätuoli ja epäonnistuneesti operoitu selkä eivät toimi yhdessä. Mukavaksi suunniteltu retki muuttui fyysisesti kivuliaaksi, mutta kivusta huolimatta mummoystäväni kertoi torivierailun ulkoilmaan olleen sen arvoinen.</p><p>Kiitos mummoystäväni, olen saanut uutta näkökulmaa ajatuksiini. Ystävänä toimiminen on tuonut minulle itselleni suunnattoman paljon iloa, ja tiedän, että myös itse toimin tärkeässä roolissa mummoystäväni elämässä.</p><p>Uskon, että ystävätoiminnan rooli vanhusten yksinäisyyden torjumisessa korostuu tulevaisuudessa entisestään. Kai sinullakin on kohta oma mummoystävä?</p>
