Huijasin ensimmäisen kerran masennustestissä lukiossa. Olin hyvin stressaantunut pärjäämisestä ja kärsin koeviikoilla jatkuvasti psykosomaattisina oireina ilmenevistä vatsakivuista. Vähättelin oireitani ja kärsin huijarisyndroomasta, jopa mielenterveyteen liittyen.
Meni suhteellisen pitkään myöntää itselleni, ettei kaikki ole kunnossa. Se on vaikeaa, kun ympärillä hoetaan jatkuvasti, kuinka masentunut ihminen vain makaa sängyssä eikä pääse ylös. Tai kuten eräs lääkäri kohdallani ihmetteli: "Sinullahan on toimintakyky tosi korkealla".
Toisen lääkärin mielestä olin kaunis. Pitäisikö masentuneen näyttää rähjäiseltä ja sairaalta ollakseen uskottava?
Mielialojen ja tuntemusten kyseenalaistaminen on myrkkyä varsinkin, kun puhutaan lääkäri-potilassuhteesta, jossa toisella on vahva asiantuntija-asema. Minulle luvattiin kirjoittaa lähete, jolla pääsisin tulevaisuudessa terapiaan. Lähetettä ei kuitenkaan koskaan näkynyt, ja meni puoli vuotta ennen kuin sain kerättyä itseni ja mentyä uudelleen lääkäriin asian tiimoilta. Silloin sain mukaani reseptin ilopillereihin, joiden aloittamista olin parhaani mukaan vältellyt teinistä asti.
Teoriassa minulla on kaikki hyvin. Olen kuitenkin hyvä valikoimaan ne tunteet, jotka haluan muille näyttää. Kulissia on kuitenkin raskas ylläpitää. Kotona saatoin itkeä tuntikausia, kun mikään ei tunnu miltään ja apua on niin vaikea saada.
Minut irtisanottiin viime syksynä koeajalla työpaikasta, yhtenä syynä se, että välillä olin todella pirteä ja välillä en ollenkaan. Mielialani oli toisin sanoen liian ailahteleva. Työnantaja unohti kuitenkin kysyä minulta, miten voin. Tällä yhdellä kysymyksellä hänelle olisi varmasti selvinnyt, että minut jätettiin vain muutama päivä ennen työsuhteen alkamista sen aikaisesta parisuhteesta.
Nykyisin minulla on hyvä rakastava parisuhde, perhesuhteeni ovat kunnossa, teen töitä ja opintoni etenevät ajallaan. Silti huomaan ajoittain olevani todella maassa. Tietysti on normaalia, että arjessa on ylä- ja alamäkiä, mutta näinä aikoina en pysty katsomaan peiliin kokematta järkyttävää kuvotusta omasta kuvastani, viemään roskia saatikka tekemään ruokaa. Kynnys ottaa yhteyttä ja pyytää ammattiapua on ollut korkeampi kuin tiski- ja pyykkivuoret kotini nurkissa.
Oman kotini neljä seinää ovat olleet minulle kaikista vaikein ja kaikista turvallisin tila olla ja elää. Se on paikka, jossa saan olla yksin ja näyttää kaikki tunteeni. Samaan aikaan yksin omien ajatusten kanssa jääminen on pahin tilanne, johon voin itseni kuvitella. Välillä on ollut kausia, kun jokainen päivä tuntuu siltä, että seinät kaatuvat päälle. Kertaakaan ne eivät vielä konkreettisesti ole.
Sellainen, joka ei koskaan ole ollut masentunut ei voi täysin tietää miltä se tuntuu. Masennus on hiljainen ja se odottaa hetkeä iskeä. Hoitoon hakeutuminen on tehty liian työlääksi, kun apua tarvitseville perusarjesta selviäminenkin tuottaa vaikeuksia.
Masennuskuvastoa olisi hyvä laajentaa. Moni kakku päältä kaunis. Moni kakku syö masennuslääkkeitä.