<p>Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä, kysyttiin Liikenneturvan tietoiskussa jo parikymmentä vuotta sitten.</p><p>Nykyisin saman kysymyksen voisi esittää muodossa, mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee netissä, etenkin erilaisilla keskustelupalstoilla. Mikä ihmeen kumma saa laukomaan kaikki mahdolliset älyttömyydet toisten ulkonäöstä, mielipiteistä ja älykkyydestä, kun toimintaympäristönä on netti eikä huoltoaseman kahvipöytä, jossa keskustelukumppanin naama näkyy ihan elävässä elämässä. </p>.<p>Osittain älyttömään käytökseen taitaa olla syynä se, että netti koetaan edelleen jotenkin normaalista elämästä irralliseksi saarekkeeksi, jossa voi toimia ihan miten vaan. Mutta ihan oikean ihmisen ominaisuuksiin siinä puututaan, kun arvioidaan toisen ihmisen olemassaolon oikeutusta sillä perusteella, millaisen ruokareseptin hän Facebookin ryhmässä julkaisee.</p><p>Täytyy kyllä tunnustaa, että omakin nettiraivo saattaa joskus nousta, kun lukee sadannen kerran saman kysymyksen vaikkapa neuleryhmästä. Pieni peikko päässä huutaa, että kirjoita sille, että etsi googlella! Ryhmässä on hakutoiminto, käytä sitä! Ja vaikka kuinka tutkisit, niin kukaan ei voi tietää, kuinka jonkun pienen afrikkalaisen lentokentän turvallisuushenkilöstö lopulta reagoi sukkapuikkoihin. Ota riski.</p><p>Tähän saakka olen saanut hillittyä itseni. Olen käskyttänyt itseni miettimään, millaisen vastauksen itse haluaisin kysymyksiini saada. Ja muistuttanut itselleni tuhannennen kerran, että kaikki eivät ole oma-aloitteisia tiedonhakijoita, joille hakukone on päivittäinen työkalu.</p>.<div><blockquote>Olen pohtinut, että miksi ihmeessä haluan altistaa itseni ihmisten aggressiiviselle käytökselle ja vielä ihan vapaaehtoisesti.</blockquote><span class="attribution"></span></div>.<p>Mutta vaikka itse olenkin saanut pidettyä nettikäytökseni kiitettävään käytösnumeroon oikeuttavalla tasolla, olen silti pohtinut moneen kertaan sosiaalisen median käytön lopettamista.</p><p>Olen pohtinut, että miksi ihmeessä haluan altistaa itseni ihmisten aggressiiviselle käytökselle ja vielä ihan vapaaehtoisesti. Koska vaikka joskus keskusteluista saa suunnatonta hupia ja toisinaan ihan oikeita vastauksia ongelmiin, lisäävät ne yleensä vain pahaa oloa. Kiukku lisää kiukkua, eikä ankara kettuilu paranna yhdenkään lukijan päivää.</p><p>Tähän saakka sosiaalisen median tilini ovat vielä pysyneet auki. Mutta luulen, että jo seuraava periaatteellinen väittely siitä, tarvitaanko airfryerissa leivinpaperia, saattaa eskaloida tilanteen.</p>.<p>Olen todennut olevani äärimmäisen huono nostalgisoimaan asioita. En usko ollenkaan, että ennen oli kunnollista ja nyt ei ole enää yhtään kunnollista. Mutta silti tunnustan kaipaavani välillä Facebookin alkuaikoja, kun sieltä sai oikeasti lukea kavereiden kuulumisia, eikä vain ryhmissä käytävää kiukkuista väittelyä.</p><p>Paras ohje nettikäyttäytymiseen (ja toki moneen muuhunkin juttuun) taitaa olla otsikon ohje mieti ensin ja harkitse sitten. Valitettavasti en voi loistokkaasta sloganista ottaa kunniaa itselleni, vaan tällä(kin) kertaa totuus tuli lapsen suusta.</p><p>Äärimmäisen toimiva monen paikan ohjenuora löytyi opinnäytetyötä tehdessä erään materiaaliamme testanneen koululaisen julisteesta, joilla testiporukka ohjeisti toisia netinkäyttöön. Kiitos sulle, tällä mennään edelleen.</p>
