<p>Alkuviikosta presidentti Niinistö oli kutsunut ulko- ja turvallisuuspolitiikan seminaarinsa, Kultaranta-keskustelut, koolle yhdeksättä kertaa. Yhdessä päävieraansa, Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin kanssa Niinistö keskusteli Suomen Nato-hankkeen tilasta ja Turkin sille aiheuttamasta ongelmasta.</p><p>Kumpikin vakuutti, että Turkin huolet otetaan vakavasti. Kumpikin kohteli Turkkia korostetun kohteliaasti. He muistuttivat toisiaan siitä, että presidentti Erdoğanin toivomusten mukaisesti pitää englanniksi sanoa Türkiye.</p><p>Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne voimattomuudesta ja neuvottomuudesta. Naton pääsihteeri ei kykene tilannetta laukaisemaan. Vielä vähemmän siihen pystyvät Suomi tai Ruotsi. Laajasti käsitetään, että Turkin synnyttämä ongelma ei oikeastaan edes liity Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen – varsinkaan Suomen. Kyse on jostain muusta ja suuremmasta. Jostain jonka ratkaisemiseen tarvitaan leveämpiä hartioita, luultavimmin Yhdysvaltoja.</p><p>Suomi voi oikeastaan vain jatkaa kohteliasta diplomatiaansa ja toivoa parasta. Kovistelu ei auta. Ei auta myöskään se, että samalla kun vasemmistoliitto luopui kielteisestä Nato-kannastaan, se vaati kurdipuolue PKK:n poistamista EU:n terroristijärjestöjen luettelosta. Hallituspuolueen kantana se tökkää pahasti Turkkia silmään.</p><p>Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että Turkin pitkittynyt peli alkaa vaikuttaa Naton uskottavuuteen puolustusliittona. Jos yksi jäsen pystyy pitkittämään suoraviivaista ja kiistatonta päätöstä kahden kelvollisen uuden jäsenen hyväksymisestä, miten liittokunnan voi olettaa kykenevän puolustamaan jäsentensä turvallisuutta todellisessa kriisitilanteessa?</p><p>Turkin presidentti ei ole vaivautunut perustelemaan kantaansa erityisen selvästi. Suomeen ja Ruotsiin kohdistuvat vaatimukset voidaan yksi kerrallaan torjua perusteettomina tai helposti ratkaistavina. Mitä Erdoğan siis oikeastaan vaatii? Se olisi hyvä tietää.</p><p>Sumuverhon takana toimivan motiiveja joudutaan arvailemaan. Itsevaltaisen presidentin sanotaan olevan huolissaan ensi vuoden vaaleista. Hän siis pelaisi sisäpoliittista peliä.</p><p>Motiiveistaan riippumatta Erdoğan pelaa kohtuuttoman kovaa peliä, joka hyödyttää Venäjää ja Kiinaa. Mitä pidempään hänen pelinsä jatkuu, sitä heikommalta ja hajanaisemmalta Nato ja Yhdysvallat näyttävät. Tämä sopii Putinille ja Xille erinomaisesti.</p><p>Erdoğan tietää hyvin, ettei Turkkia voi poliittisista syistä erottaa Natosta, sillä se ajaisi maan Venäjän syliin. Yhdysvallat ja Naton eurooppalaiset jäsenmaat – myös Suomi ja Ruotsi – tarvitsevat Turkkia myös Syyrian ja laajemman Lähi-idän tilanteen hallitsemiseksi.</p><p>Turkin synnyttämä ongelma mutkistuu pitkittyessään. Jos ratkaisua ei saada aikaan kuun loppuun mennessä, kun Nato-maiden johtajat kokoontuvat Madridiin, käsillä alkaa olla iso ongelma. Sen mittasuhteet ovat paljon Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä suuremmat – ja mahdollisesti kohtalokkaammat.</p>
