<p>Julkisessa keskustelussamme toistuu jatkuvasti väite, etteivät hallituksemme ole pystyneet tekemään yhteiskuntamme tarvitsemia suuria rakenteellisia uudistuksia.</p><p>Tällä hallituskaudella sote-uudistus saatiin maaliin, mutta isoja ratkaisemattomia kysymyksiä on edelleen jonoksi saakka. Miksi työllisyysasteemme on kroonisesti alhaisempi kuin muissa pohjoismaissa? Miksi talouskasvumme on EU:n hitaimpia? Miksi työn tuottavuuden kehitys on meillä ollut heikompaa kuin kilpailijamaissa? Miten rahoitamme hyvinvointivaltion myös tulevaisuudessa? </p><p>Maamme historian suurin rakenteellinen mullistus oli muuttuminen maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi 1960- ja 1970-luvuilla. Tämän muutoksen näkyvimpiä seurauksia olivat suuri muutto maalta kaupunkeihin ja kaupunkien laitamien massiivinen lähiörakentaminen.</p><p>Samaan aikaan tehtiin hyvinvointivaltion rakentamisen avainratkaisut. Peruspalvelut paranivat, turvaverkot laajenivat, koulutustaso nousi kohisten. </p><p>Hyvinvointivaltion rakentaminen vaati poliittista rohkeutta, luottamusta tulevaisuuteen sekä yhteisesti neuvoteltua näkemystä yhteiskunnan kehittämisen tärkeimmistä tavoitteista.</p><p>1970-luku oli kollektiivisen toiminnan kulta-aikaa. Ammatillisen järjestäytymisen aste kohosi jyrkästi ja tehtiin kolmikantaisia tulopoliittisia kokonaisratkaisuja. Korpilammen seminaarissa syksyllä 1977 politiikan, etujärjestöjen ja elinkeinoelämän huippuvaikuttajat loivat yhteisen näkemyksen Suomen talouspolitiikan suunnasta.</p><p>Ajat ovat muuttuneet. Poliittisten puolueiden valtakirja ei ole enää yhtä vahva kuin ennen. 1970–1980-lukujen taitteessa lähes 600 000 suomalaisella eli noin 12,5 prosentilla väestöstä oli puolueen jäsenkirja. Nykyisin lukemat ovat 190 000 ja 3,4 prosenttia. Eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus on pudonnut 85 prosentin huippulukemista 70 prosentin kieppeille. </p><p>Vaaleissa 1979–2007 kolme suurinta puoluetta jakoi aina 63–68 prosenttia äänistä keskenään. Pääministeripuolueella oli keskimäärin 55 ja päähallituskumppanilla 48 kansanedustajaa. Kun kahdella puolueella on keskenään eduskuntaenemmistö, päätöksenteko on helppoa. Marinin hallituksessa SDP:llä on 40 ja kakkospuolue keskustalla 31 kansanedustajaa. Enemmistön muodostamiseen tarvittiin peräti neljä puoluetta. </p><p>Toisin kuin 1970-luvulla, nykyään hallituksilla ja eduskunnalla ei ole tukenaan myös sisäpoliittisesti erittäin vahvaa presidenttiä, jonka välillä orjapiiskurimainenkin kannustus auttoi suurten päätösten vaatiman rohkeuden löytämisessä. Poissa on myös yhteishenkeä luonut Neuvostoliiton ulkoinen uhka. Kolmikantakaan ei enää toimi. Poliittisen journalismin ja informaatioteknologian muutos on vienyt politiikkaa jatkuvan vaalikampanjoinnin suuntaan, mikä kärjistää keskustelua ja vaikeuttaa puoluerajat ylittävien visioiden muodostamista.</p>
