Puhumattomuus vie hautaan

Meiltä suomalaisilta puhumattomuus taittuu luonnostaan. Emme ala vaihtamaan kuulumisia väkinäisesti bussipysäkillä tai kassajonossa. Vieraisiin on hyvä suhtautua varauksella, eikä kenenkään tarvitse kokea paineita siitä, onko small talk hallussa. Vaan miten käy, kun vähäsanaisuus jatkuu kodin seinien sisäpuolella?

Kulttuuriamme varjostaa yhä sodan ajan vaikutukset. Vaikeat ajat ovat vaatineet ihmisiä kylmettämään itseään.

Arki on ollut selviämistä, eikä kuulumiset ole kiinnostaneet sen enempää, kun jauhoja on täytynyt jauhaa kaarnasta. Emme kuitenkaan ole olleet sodassa enää moneen sukupolveen, emmekä toivottavasti uudestaan joudukaan. Nyt on lupa kasvattaa jälleen ihmisiä.

Lapsen kasvatuksessa puhutaan usein herkkyyden ja tunteiden huomioinnin tärkeydestä. Edellä mainitut tapahtuvat ilmein ja elein, mutta myös sanoin.

Puheella on tärkeä rooli itsensä ilmaisemisessa ja kuulluksi tulemisessa. Sillä on myös jokin syy, sillä lapsi odottaa vastapuolen huomioivan, mitä hänellä on sanottavanaan.

Jos huomiointia ei tapahdu, lapsi ei koe ilmaisujaan merkityksellisiksi. Hän lakkaa puhumasta.

. Sisällä velloo jokin paha tunne, muttei sitä osaa sanoittaa. Kukaan ei sanoittanut silloin, kun olisi pitänyt. . Kun murheet patoutuvat hiljalleen yhteen pieneen mieleen, alkavat keinot niiden purkamiseen ääripäistyä. Ihminen voi alkaa puhua puolitutuille hervottomasti niin, ettei toinen saa suunvuoroa. Ihminen voi toisaalta kääntyä entistä enemmän sisäänpäin ja turruttaa mieltään viinalla.

Sisällä velloo jokin paha tunne, muttei sitä osaa sanoittaa. Kukaan ei sanoittanut silloin, kun olisi pitänyt. Ihmisestä tulee kylmä, asioita pintapuolin puiva. Jos nälkään, suruun tai iloon ei lapsena reagoitu, miksi tarve reagoida niihin yhtäkkiä heräisi?

Jos ihminen ei ole herkkä omille tunteilleen, ei hän voi olla sitä kenellekään toiselle. Ihminen havaitsee muissa ne osa-alueet, jotka on itsessään käsitellyt.

. Mielestäni yksi pahimpia virheitä on viedä omat käsittelemättömät asiansa perintönä sukupolvelta toiselle.

Ihminen voi tiettyyn pisteeseen asti syyttää piirteistään lapsuuden ympäristöä, mutta aikuisuudella on se hieno tehtävä, että vuotavia haavojaan voi alkaa korjaamaan.

Omia tuntemuksia voi alkaa tunnustelemaan ja sanoittamaan: Millaisen olon jokin tilanne saa aikaan ja miksi? Kuinka eri tilanteista selviytymistä voisi helpottaa?

Kuten yhden aistin surkastuessa toinen tehostuu, myös puhumattomuudessa ihminen alkaa työstämään korvaavaa osa-aluetta selviytyäkseen.

Paineen on päästävä jotakin kautta ulos. Jos varoventtiili ei toimi, alkavat saumat rakoilla. Sen sijaan, että voivottelee lopputulemaa, on tarkasteltava, mikä mättää alkupäässä.

Kukaan ei synny alkoholistiksi, vaikka alttius olisikin. Kukaan ei haluaisi ratkoa asioita väkivalloin, valheellisesti ja manipuloiden, vaikka sillä saisikin tahtonsa läpi. Jokainen haluaisi puhua, tulla kuulluksi, keskustella. Liekö kansantaudeistamme pahin alkoholismi, vaiko sittenkin puhumattomuus?

Tue, 7/5

Kirjaudu sisään

Tue, 7/5

Puhumattomuus vie hautaan

Jaa artikkeli

Haluatko lukea artikkelin?

Tilaa Ilkka-Pohjalaisen uutiskirje

Katuosoitteet

Puhelin