Olen ollut kevätlukukauden virkavapaalla professorin töistäni tekemässä opetus- ja kulttuuriministeriölle selvitystä huippu-urheilun yhteiskunnallisesta merkityksestä tämän päivän ja tulevaisuuden Suomessa. Vuosikymmeniä urheilussa eri rooleissa mukana olleelle tehtävä on varsin mieluisa ja kiinnostava.
Selvitykseni sisältää monenlaisia pohdintoja. Huippu-urheilu on suuressa muutoksessa. Ihanteiden ja todellisuuden välillä vallitsee ilmiselvä ristiriita. Samaan aikaan kun urheilupiirit alleviivaavat vastuullisuuttaan ja tarjoavat itseään jopa esikuviksi muille aloille, kriittinen keskustelu huippu-urheilun ympärillä yltyy yltymistään.
Toivon, että sota Ukrainassa on viimein herättänyt myös Kansainvälisen olympiakomitean, jalkapalloliitto FIFA:n, yleisurheiluliitto IAAF:n, jääkiekkoliitto IIHF:n ja kaikki muut kisaisännyyksiä Venäjälle avokätisesti myöntäneet kattojärjestöt edes jälkikäteisesti pohtimaan tekojensa kestävyyttä. Viime kädessä urheilu on ihmiskunnan universaalia omaisuutta ja sen luovuttaminen maailmanpolitiikan rosvoparonien imagokampanjoiden näyteikkunaksi on ollut törkeää toimintaa.
Ajatus siitä, että urheilun ja politiikan keskinäinen kytkös voitaisiin kokonaan purkaa, ei kuitenkaan ole realismia. Meillä Suomessakin urheiluun kohdistuu monenlaista poliittista kaitsemista, onhan huippu-urheilun asioita peräti viiden eri ministeriön työpöydällä. Julkista tukea nauttivan toiminnan totta kai tuleekin olla yhteiskunnallisen ohjauksen piirissä.
Tämä ei tarkoita, etteikö urheilun ja politiikan suhdetta olisi mahdollista ja myös tarpeellista kontrolloida. Sekin on hyvä tiedostaa, etteivät urheilujärjestöt itsekään suinkaan aina ole mitään poliitikkojen riistettäväksi ilman omaa syytään joutuneita viattomia uhrilampaita. Politikointi ja vallantavoittelu osataan sporttipiireissäkin.
Ei ole sattumaa, että monet nimekkäät poliitikot ovat päätyneet urheilun johtotehtäviin. Ministerit ja kansanedustajat ovat suhteidensa ja yhteiskunnallisen osaamisensa vuoksi urheilujärjestöille haluttuja keulakuvia. Heidän avullaan järjestöt havittelevat suurempia tukirahoja, suotuisia kaava- ja rakennuspäätöksiä, lisää yhteiskunnallista painoarvoa ja monenlaisia muita hyötyjä.
Nykyurheilussa hoetaan vastuullisuutta. Yhä useamman järjestön strategiasta löytyy kestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen torjunnan ja syrjinnän vastustamisen kaltaisia jaloja tavoitteita. Urheilunkin on tietysti hyvä puhua tärkeiden asioiden puolesta, mutta sitä ennen on syytä varmistua siitä, että oma toiminta kestää kriittisen tarkastelun.
Urheilu on arvokas asia, josta voi oppia kaikenlaista, mutta aivan kaikkeen sekään ei pätevöitä. Urheilun ei kannata ottaa itselleen maailman parantamisen tehtävää, koska sillä ei ole siihen sen paremmin asiantuntemusta kuin mandaattiakaan.