<p>Toimittajan työn ytimessä on kysymysten esittäminen. Toisinaan haastateltavat nakkaavat meitä kohti vastapalloja, mutta pääsääntöisesti toimittaja kysyy eikä vastaile.</p><p>Henkilökohtaisessa elämässä asetelma on eri. Elämäntilanteesta riippumatta vastaamme kaikki päivittäin lukuisiin kysymyksiin, joko mielessämme tai ääneen.</p><p>Tietyssä iässä olevien lasten vanhemmat eivät taida juuri muuhun ehtiäkään kuin latelemaan vastauksia.</p><p>Koska olemme ympäröineet itsemme kysymyksillä, vain harvat niistä painuvat mieleemme. Suuria linjoja toki muistamme, mutta emme yksityiskohtia.</p><p>Omaan takaraivooni on iskostunut lähtemättömästi kolme minulle esitettyä kysymystä. Yhden niistä lausui yläkouluni äidinkielenopettaja ja toisen erään sairaalan anestesialääkäri. Molemmista tapauksista on vuosia.</p>.<p>Kolmas unohtumattomaksi luokittelemani kysymys esitettiin vain noin kuukausi sitten. Se saapui kirjoitetussa muodossa erään sosiaalisen median palvelun kautta.</p><p>Kaikessa karuudessaan kysymys kuului: Tuleeko Suomeen samanlainen sota kuin Ukrainassa?</p><p>Kontekstistaan irrotettuna kysymys tuskin hätkäyttää. Viime kuukausina sen eteen ovat joutuneet niin poliitikot, puolustusvoimien edustajat, tutkijat kuin aivan tavalliset isät ja äidit, joiden lapset ovat kuulleet sodasta Ukrainassa.</p><p>Minun tapauksessani tilanne oli kuitenkin hieman toinen. Kysyjä ei ollut toimittajakollega tai lapsi, vaan jo kerran sodan alta pakenemaan joutunut nainen.</p><p>Hänen viestinsä avasi silmäni. Tajusin, että vuosina 1939-45 eläneiden sekä erilaisissa rauhanturvatehtävissä palvelleiden lisäksi Suomessa asuu iso joukko muita sodan kokeneita.</p><p>Heidän synnyinmaansa voi olla esimerkiksi Kongo tai Afganistan, mutta nyt he asuvat Suomessa. Asuvat ja pelkäävät. Pelon piti kuulua näiden ihmisten menneisyyteen, mutta tänä keväänä se on palannut.</p>.<p>Turvattomista oloista turvaan pääsemiseen liittyy monenlaisia tunteita. Alkujärkytyksestä toipumista seuraa kiitollisuus, mutta jossain vaiheessa sillä on tapana muuttua suruksi ja pettymykseksi.</p><p>Kun kaikki tuttu on ollut pakko jättää taakse eikä paluuta entiseen ole näköpiirissä, saattaa kiitollisinkin mieli vajota synkkyyteen.</p><p>Veteraanien rivit harvenevat vuosi vuodelta. Siitä huolimatta naapurissamme saattaa asua joku, joka on elänyt sodan keskellä. Asiasta ei tarvitse tehdä numeroa, mutta se kannattaa pitää mielessä.</p><p>Voisimme myös ryhtyä moikkaamaan naapureitamme. Se olisi erinomaista ruohonjuuritason valmiussuunnittelua. Kun tiedämme saavamme apua hädän hetkellä, tunnemme olomme turvalliseksi rauhan aikana. Se taas luo kansallista yhtenäisyyttä.</p><p>SPR:n kansainvälisen avun eläköitynyttä johtajaa Kalle Lööviä lainaten: ”Paras vakuutus katastrofille on, että sanoo huomenta naapurille. Silloin lähellä on ihmisiä, jotka auttavat, kun on hätä.”</p>