Alkion päiväkirjoissa puhuu julistaja ja ihminen

Ilkan Alkio-salissa vietettiin eilen perinteistä kulttuurijuhlaa, jossa jaettiin Artturi Leinosen nimeä kantavia palkintoja.

Tänä vuonna muistettiin paljon myös Leinosen edeltäjää Ilkan päätoimittajana, Alkiota, jonka syntymän 150-juhlavuosi on päättymässä. Yhteisöpalkinnon sai Alkion Koti -yhdistys, joka on kehittänyt Alkion kotitalosta, Alkiomäestä, kotimuseota.

Juhlassa nähtiin ensi kerran julkisesti Alkion päiväkirjat painettuina. Siinäkin oli Ilkkaa lähellä oleva kulttuurirahasto E-P:n Lehtiseura vahvasti mukana.

Kustantajan aikataulu petti sen verran, että III osa ei ehtinyt painosta. Mutta onhan kahdessa ensimmäisessä ("Profeetta", "Valtiomies") jo reilut 1100 sivua luettavaa. Tammikuussa tulee yhtä jykevä kolmas ("Patriarkka") ja erillinen hakemisto-osa.

Päiväkirjojen toimitustyöoli rankka urakka, mutta tulihan se tehdyksi, enkä kadu siihen ryhtymistä. Uskon niiden lisäävän kiinnostusta Alkiota kohtaan, sekä yleisössä että tutkijoissa. Se olisi tärkeää siksi, että Alkiota ei noteerata niin korkealle kuin hän ansaitsisi.

Alkio kuuluu tusinan, eräissä vaiheissa alle puolenkin, eniten Suomen historiaan vaikuttaneen henkilön joukkoon. Hän oli tasavallan tärkein tekijä. Hän oli kolmen suuren kansanliikkeen, nuorisoseurojen, raittiusliikkeen ja maalaisliitto-keskustan, johtava auktoriteetti. Suomi ilman Alkiota olisi erilainen, huonompi.

On siis tarpeellista tietää, mikä mies hän oli, mitä teki ja mitä ajatteli.

Alkio (1862-1930)kirjoitti paljon ja piti lukemattomia julkisia puheita. Sanomasta hahmottui jo hänen elinaikanaan "alkiolaisuus". Hän itse kokosi ajatuksiaan kirjoihin, jotka olivat tärkeinä lähteinä, kun hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin useita kirjoja alkiolaisuudesta.

Alkiolaisuuden eräänlainen kanonisointi on jatkunut meidän päiviimme. Painopisteet ovat vaihdelleet ajankohtaistenkin tarpeiden mukaan, mutta ne ovat aina perustuneet kutakuinkin samoihin lähteisiin.

Keväällä 2008 löytyi yllättäen päiväkirjoja, joista suurin osa ei ole koskaan ollut tutkimuksen ulottuvilla. Tarjolla oli paljon uutta tietoa Alkiosta, siitä mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut vain itseään, ei julkisuutta varten.

Se ei aina ole yksi yhteen sen kanssa, mitä hän on julkisesti puhunut ja kirjoittanut.

Päiväkirjat alkavatelokuun alusta 1914 ja päättyvät kuolemaan heinäkuussa 1930. Merkintöjä on melkein jokaiselta päivältä. Joskus ne ovat aivan lyhyitä, joskus laajojakin pohdintoja tai perusteellisia kokousmuistiinpanoja usein kirpeine kommentteineen.

Myös yllättävää paljastuu. Alkion päiväkirjat ovat paljon intiimimpiä kuin vaikkapa Paasikiven tai Kekkosen. Esimerkiksi suhdetta puolisoon ja lapsiin, Jumalaan tai omaan itseen käsitellään paljon enemmän.

Päiväkirjoissa on aika tasaisesti julkista ja yksityistä, julistusta ja itsetutkiskelua. Suurmiehen persoonallisuudesta ne kertovat enemmän kuin yksikään muu lähde.

Varsinkin viimeisten vuosien päiväkirjat ovat intensiivistä luettavaa. Ne kertovat lähes riipaisevasti voimien hiipumisesta ja luopumisen tuskasta - luullakseni tuttua useimmille samaan ikään ehtineelle.

Tyytymättömyys niin nuorisoseuraliikkeen kuin maalaisliitonkin nuorempaan polveen näkyy alituiseen: kummassakaan ei äreän patriarkan mielestä pysytty oikeilla linjoilla. Sama koski raittiusliikettä, jossa kaikki eivät Alkion lailla jaksaneet uskoa kieltolakiin.

Toimitustyön aikanavastasin usein kysymykseen, kuinka käy vakiintuneen Alkio-kuvan uuden tiedon valossa. Paljastuuko salaisuuksia, kenties skandaalejakin. Kaatuuko patsas?

Vastaus on kieltävä. Kyllä Alkio yksityiselämässään oli juuri niin nuhteeton, "alkiolainen", kuin jälkimaineensakin. Jos kaikki miehet suhtautuisivat vaimoonsa ja lapsiinsa Alkion lailla, ei Suomessa olisi syrjäytynyttä nuorisoa - kodeistahan se useimmiten lähtee.

Mielipiteissäkään päiväkirjojen Alkio ei kovin paljoa haasta "patsas-Alkiota".

Mutta sangen merkittävästi täydentyy ja elävöityy se kuva, jonka ensin aikalaiset ja sitten jälkimaailma ovat Alkiosta luoneet.

Mikään pylväspyhimysAlkio ei ollut. Hän oli herkkä ja temperamenttinen taiteilija, tahdonvoimainen poliitikko, helposti tulistuva ja kärsimätön. Kyllä hän suuttuessaan kirota päräyttikin ja päästeli sanoja, joita sitten katui, joskus ääneenkin. Useamman kerran hän rukoili Jumalalta parempaa mielenmalttia.

Päiväkirjat kertovat kipinöivistä yhteenotoista omassa eduskuntaryhmässä ja ministeritoverien kanssa.. Kovia sanoja sinkoili sekä päin naamaa että varsinkin päiväkirjalle.

Rankkaa arvostelua on luettavissa myös ystävistä ja työtovereista, Kyösti Kalliota myöten, poliittisista vastustajista puhumattakaan. Mannerheimista on myrkyllistä tekstiä, niin juopottelusta kuin juonittelustakin.

Alkio ei ole ollut helppo työtoveri eikä yhteistyökumppani. Vastustajana hän oli pelottava.

Kovin hyvä poliitikkoAlkio ei ollut. Häneltä puuttui sitä sitkeyttä ja valmiutta kompromisseihin, jota vaikkapa ystävällä ja kilpailijalla Kalliolla oli; siksipä Kallio etenikin korkeammalle. Alkio oli parhaimmillaan murrosaikojen taipumattomana taistelijana, ei kompromisseja sorvaavana arjen puurtajana.

Olisikin tarpeen kirjoittaa kirja Alkiosta poliitikkona. Sitä puolta tunnetaan aika huonosti verrattuna aatteiden ja visioiden esittelyihin.

Aulis J. Alanen käsittelee massiivisessa elämäkerrassaan poliitikko-Alkiota aika vähän ja turhan hienovaraisestikin. Osaselitys voi olla Paavo Alkion vahva läsnäolo. Alanen luonnehti omissa muistelmissaan tämän suhdetta isäänsä "järkyttäväksi isänpalvonnaksi".

Kumpi on aidompiAlkio, sekö joka on muotoutunut vuosikymmenten mittaan hänen julkisten tekstiensä kautta ja niihin perustuvissa, toisiaan lainailevissa tutkimuksissa, vaiko se, joka puhuu päiväkirjoissa?

Eivät päiväkirjat sinällään esitä aidompaa alkiolaisuutta kuin rehellisimmät alkiolaisuuden entiset kuvaukset. Ei voi sanoa, että päiväkirjoista näkee, mitä Alkio todellisuudessa ajatteli.

Mutta niistä näkee, mitä Alkio myös ja joskus ajatteli tai mitä hän ensiksi ajatteli, ennen kuin puki ajatuksensa julkaistavaan muotoon.Senkin siitä näkee, mitä hän mieluummin olisi sanonut ja kirjoittanut, jos olisi voinut.

KARI HOKKANEN