Cicero

Jotta kävelykengät menisivät jalkaan, käteni alkoi etsiä apuvälinettä kirjoituspöydän laatikosta. Ensin löytyivät muoviset viivottimet, jotka nyt eivät kestäisi taivutusta. Alimmaisena oli metallinen 30 sentin pituinen cicero-mitta, joka taipui hienosti ja oli lähes kenkälusikan veroinen kengän jalkaan sujauttamisessa. Cicero-mitta oli kirjapainojen mittayksikkönä käytössä parin sadan vuoden ajan. Pariisilainen kirjakevalaja Didot määritteli, että yksi cicero tarkoittaa 12 pistettä ja yksi piste puolestaan 0,3759 millimetriä.

Cicero-mitalla muutettiin paperiteksti metalliladelman mittaan.

Kävin itse hakemassa cicero-mittani kirjapainon konttorin johtajalta, kun olin saanut vakinaisen paikan 39 vuotta sitten. Aika vähälle tarkoitustaan vastaavalle käytölle tuo mitta jäi.

Kesätoimittaja-aikoinani olin saanut käydä katsomassa juttujeni taittoa peilikuvatekstinä metallikehikkoon. Metalliteksti tehtiin korkeissa rivilatomakoneissa. Ennen sivuntaittoa oikolukijat lukivat kaikki tekstit, sitten taittajat taittoivat. Toimitussihteeri valvoi taittoa ja faktori koko latomoa.

Kun peilikuvana metallissa oleva sivu oli valmis, siitä sivusta painettiin paperimassaan luettava pahvi, jonka lähetit veivät Klemettilään painoon.

Siellä siitä tehtiin rotaation päälle sopiva kaareva levy. Vasta kun lehdestä oli tuotu toimitukseen revideeri eli oikovedos siinä puolen yön aikoihin, lehti oli valmis ja siinä olevia tietoja alettiin levittää maailmalle.

Metalliladelmia käsittelevät latojat olivat alansa parhaita ammattimiehiä. Toimittaja saattoi viedä paperisen seeman malliksi, että miten pitäisi taittaa, mutta seemaa katsottuaan taittaja saattoi kysyä, tehdäänkö näin vain tehdäänkö niin kuin hyvä tulee. Tehtiin niin.

Ensimmäisen syksyni aikana Vaasa-lehdessä alettiin tehdä yhtä sivua paperitaitolla. Muutamassa vuodessa kaikki sivut tehtiin paperilla. Latomokoneiden louskutus loppui, latomosta tuli hiljainen paikka, lähes toimisto.

Metallin käsittelystä pitkän ammattikoulutuksen ja kokemuksen saaneet latojat siirtyivät taittajiksi. Painavat ladelmat keileineen, välikkeineen ja ohukkeineen vaihtuivat puukkoon ja paperiin, tekemään työtä, jossa vaadittiin kädeltä millintarkkuutta. Mittayksikkönä olivat sentit.

Taittajien ja toimittajien rajat määriteltiin nopeasti. Näppäräsormista, kiireessä vähän rajoja ylittävää toimittajatyttöä ojennettiin joskus kovin sanoin, uhattiin, että puukko voi lipsahtaa. Ei se lipsahtanut.

Ladelmiin ei saanut koskea, ei ainakaan lähteä niitä liimaamaan. Paras oli pyytää ylijääneestä materiaalista valokopio, jota sitten sai toimituksessa mittailla.

Toimittajan työ on nyt samaa kuin ennenkin, vaikka kone tekeekin lähes kaikki latojan, oikolukijan ja taittajankin työn. Uutinen on pääasia, mutta oman uutisen käsitys on muuttunut. Kun ennen lehtiuutista suojeltiin lehden julkaisemiseen asti, nyt kilpaillaan, kuka saa ensimmäisenä kertoa uutisen sähköisesti.

Niin siinä kävi, kuten lehtori Esko Ojala oli ennustanut pitäessään Tampereella opiskelijoille pakollista kirjapainotaidon peruskurssia. Hän sanoi, ettei kirjapainon perustietoja enää tarvita, mutta kurssi on käytävä.

Niitäkin tietoja tarvittiin soveltuvin osin. Ja hyvinhän sille cicerollekin löytyi uutta käyttöä. Ei kun menoksi!

RIITTA KOSKI

Kirjoittaja on toimittaja







Luetuimmat kolumnit