Mannerheimkin tanssi tangoa

Pistäydyin viikko sitten Pietarissa. Edelliskerta oli 1994, kun veimme Ilkan lahjaa Inkerin suomalaiselle seurakuntaväelle. Matkuetta johti maanviljelysneuvos Juhani Rinta. Mukana oli Vaasa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius, jota Isonkyrön herättäjäjuhlilla lienee muisteltu.

Yhtenä paikallisena opastajana oli professori Leonid Vlasov, joka oli juuri silloin julkaissut kirjan Mannerheimin Pietarista. Sen hyvä menekki kannusti kirjoittamaan aiheesta lisää. Mannerheim on kuuluisin sadoistatuhansista pietarinsuomalaisista.

Otin matkalukemiseksiVlasovin kirjan Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit (2007), joka kertoo Mannerheimin ja hänen venäläisten upseeritoveriensa suhteista, lähteinä enimmäkseen säilynyt kirjeenvaihto.

Sitä aineistoa on vanhempi Mannerheim-tutkimus käyttänyt aika vähän. Ainakin minulle siellä oli siksi paljon uutta, muun muassa Mannerheimin "puoliortodoksisuus".

Yllätyin myös Mannerheimin ja venäläisten emigranttien näin runsaasta yhteydenpidosta vielä vuoden 1919 jälkeenkin.

"Venäläisestä Mannerheimista" tiedetään aika vähän. Syy lienee myös vanhemman tutkimuksen myytinrakennusperinteessä, johon Suomen Marsalkan venäläistymisvaihe ei sopinut.

Mannerheim häivyttitietoisesti itseään Venäjään yhdistävää sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, ettei keisarikunta palaa ja hänen tulevaisuutensa on Suomen tasavallassa. Muistelmissaan hän vaikeni emigranttiyhteyksistään kokonaan.

Poliitikolle - sellainen Mannerheim oli, vaikka ei puolueisiin kuulunut eikä eduskuntaan hakeutunut - venäläinen menneisyys oli rasite. Sitä käytettiin häntäkin vastaan runsain mitoin itsenäisyyden alkuvuosina. Suomessa venäläisistä ei pidetty, olivatpa nämä punaisia tai valkoisia.

Santeri Alkio ei ollut ainoa, jonka mielestä valkoinenkin ryssä oli ryssä vaikka voissa paistaisi.

Mannerheim ei tuollaistanationalismia hyväksynyt, mutta joutui ottamaan huomioon. Ennen vuoden 1919 presidentinvaaleja hän otti virallisenkin eron Anastasia-rouvastaan ja luopui uskollisesta sotilaspalvelijastaan Ignat Karpatjevista, jota ympäristö oli katsellut karsaasti jo Seinäjoen päämajajunan aikoina.

Parhaansa mukaan hän kuitenkin auttoi sekä venäläisiä että Venäjällä palvelleita upseeritovereitaan, joita Suomessa kumpiakin sanottiin ryssiksi. Niin Mannerheimia itseäänkin. Vielä jatkosodan alussa, kun Marski jakoi ensimmäisen Mannerheim-ristin, Lagukselle hävinnyt Talvela kuuluu tohahtaneen: "S-nan ryssä palkitsi hurrip-leen".

Vapaussodan päättyessä ylipäällikkö ylensi reippaasti Venäjällä palvelleita estääkseen saksalaismielisten nuorten jääkärien nousun liian korkeisiin asemiin, ja jatkoi heidän suosimistaan valtionhoitajana ja sitten taustahahmona pitkälle 20-luvulle.

Alkion päiväkirja vilisee aitosuomalaisten jääkärien ja poliitikkojen kiukkuisia kommentteja "ruotsalais-ryssäläisisten" suosimisesta. Takana nähtiin usein Mannerheimin paluuhaaveet.

Varsinaisia venäläisiäei Suomen armeijan virkoihin nimitetty. Mannerheimille oli tärkeää, että vuoden 1918 sota koettaisiin vapaussodaksi Venäjää vastaan enemmän kuin bolsevikkikapinan kukistamiseksi, ja torjui siksi upseeritoverien tarjoukset tulla avuksi. Poikkeuksena oli läheinen ystävä, ruhtinas Sergei Beloselski-Belozerski - suvun punainen palatsi on Nevski Prospektin ja Fontanka-kanavan kulmassa - jonka hän otti neuvonantajakseen päämajaan.

Mutta ei hän tovereitaan unohtanut eivätkä he häntä. Mannerheim sai vähintään satoja kirjeitä emigranttivenäläisiltä, ja herrasmiehenä useimmiten niihin vastasi.

Syksyyn 1944 saakka "Venäjä" tarkoitti Mannerheimille enemmän sitä, jonka bolsevikit olivat - hänen toivoakseen tilapäisesti - karkottaneet ulkomaille.

Keisarillinen Venäjäoli mahtava imperiumi ja sillä oli monimiljoonainen armeija. Monikansallinen luokkayhteiskunta tuotti armeijan, jossa upseerit, ylemmät aatelissukuisia, elivät aivan eri maailmassa kuin musikkakylistä otettu miehistö.

Vuoden 1917 vallankumoukset hajottivat tuon armeijan, ja käynnistynyt luokkasota alkoi tuhota yhteiskunnan yläkerroksia.

Seurasi valtava emigraatio. Miljoonia venäläisiä, sotilaita ja siviilejä, pakeni ympäri maailmaa Kiinaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Eniten heitä asettui Ranskaan.

Emigranteissa oli satamäärin Mannerheimin tuttavia ja aseveljiä, läheisiäkin. Ei ihme, että häneen haettiin yhteyttä ja sekä pyydeltiin että tarjottiin apua.

Suomalaisten ryssävihan tietäen Mannerheim ei kuitenkaan talvi- ja jatkosodan aikanakaan huolinut Suomeen palvelukseen tarjoutuvia tsaarinupseereja, jotka toki usein olivatkin jo yli-ikäisiä.

Mutta kavereitahän tapasi mielellään, joskus Suomessa, mutta enimmäkseen ulkomailla.

Vlasovilla on mainioita kertomuksia, kuinka parhaiden hotellien muhkeilla päivällisillä runsaiden juomien ja laatusikarien kera muisteltiin paitsi yhteisiä taisteluita saksalaisia ja itävaltalaisia vastaan myös ihania rauhanaikoja Pietarin tai Varsovan seuraelämässä.

Siihen kuului myös paljon kulttuuria: oopperaa, balettia, konsertteja ja tanssiaisia. Muotitanssitkin piti hallita.

Käydessään Pariisissa 1937 Mannerheim tapasi kaartinulaanirykmenttinsä upseereita. Muisteltiin, kuinka kenraalimajuri oli opettanut Varsovassa upseerikerholla nuoremmilleen eksoottista uutuutta: tangoa. Kun oikea rytmi ei tahtonut rykmentin venäläisiltä soittoniekoilta sujua, kutsuttiin puolalaisia avuksi.

Tanssitettavatkin lienevät olleet etupäässä puolattaria, joita Mannerheim tunnetusti arvosti.

Siihen aikaankun Mannerheim johti vapaussotaa Seinäjoelta käsin, ei täällä tangoa tanssittu - mahtoivatko muut askeliakaan osata kuin ylipäällikkö.

Mutta onhan tuo tullut jälkikäteen korvatuksi.

Ideoimme kerran takavuosina, että Tangomarkkinoiden pitäisi julistaa kilpailu sotilassoittokunnan esitettäväksi tarkoitetusta tangosta, "Marskin tangosta".

Leonid Vlasovin kirjelöytö todistaa, että historiallisia perusteita olisi. Otapa hallituksessa harkintaan, kauppaneuvos-Kalle!

KARI HOKKANEN






Luetuimmat kolumnit
Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa