Mistä ei pysty puhumaan

Kerran eräissä juhlissa kirjailijakaverini kysyi, mitä minulle kuului. Kysymys sai kyyneleet silmiini. Olin äskettäin kokenut jotakin sellaista, mistä minun on yhä vaikea kertoa. Elämän ja kuoleman hento raja oli näyttäytynyt minulle selvästi, olin jonkinlaisen sumuisen shokin vallassa. Kaverini kuunteli tarinaani, yritti lohduttaa. ”Ehkä voit joskus kirjoittaa siitä.”

Viime päivinä, Pariisin terrori-iskujen jälkeen, tuo lause palasi mieleeni. Seurasin järkyttyneenä uutisia kuolleiden ja haavoittuneiden määrästä. Näin netissä Le Monde -lehden toimittajan kuvaaman videon, jossa ihmiset pakenevat iskujen yhtenä kohteena olleesta konserttihallista. Ampumisen äänet kantautuvat kadulle, joku nainen roikkuu ikkunasta käsiensä varassa.

Mielessäni välähtivät muistoni Pariisista: Montmartren eloisat kahvilat, metrotunnelista ostamani ballerinakengät, pimeässä loistanut Eiffel-torni.

Nyt valon kaupunki oli muuttunut surun keitaaksi – eikä ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tuoreessa muistissa ovat tammikuussa Charlie Hebdo -satiirilehteen tehdyt iskut, joissa kuoli kaksitoista ihmistä.

Viime perjantai 13. päivä jää historiaan kauhujen iltana. Uskon, että tuo Pariisin päivä tallentuu tulevaisuudessa myös kaunokirjallisuuteen ja muihin taiteenlajeihin. Trauman purkaminen taiteen kautta on yksi ihmisten ikiaikaisista selviytymiskeinoista.

Ensimmäinen Pariisin iskuista kumpuava taideteos syntyi heti tapahtumien jälkeen. The New York Times -lehden jutussa kerrotaan, kuinka Lontoossa asuva ranskalainen kuvittaja Jean Jullien oli kuullut järkyttävän uutisen radiossa ja ryhtynyt piirtämään.

Paperille syntyi Eiffel-tornia esittävä rauhanmerkki. Kuva levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja siitä tuli Pariisia surevien yhteishengen maailmanlaajuinen symboli.

”Minä piirrän. Se on minun tapani ilmaista itseäni”, Jullien totesi The New York Timesin haastattelussa.

Kullakin on omat keinonsa käsitellä surua. Yksi puhuu, toinen hiljenee. Kolmas säveltää laulun, neljäs vaihtaa Facebook-profiilikuvakseen Ranskan lipun. Viides kirjoittaa romaanin.

Esimerkiksi toisesta maailmansodasta on julkaistu paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään sodan aiheuttamia traumoja. Voisin kuvitella, että koko maailmaa järkyttäneet terrori-iskut ja niiden seuraukset ovat 2000-luvulla niitä tapahtumia, jotka siirtyvät enenevässä määrin myös kirjojen sivuille.

Vuoden 2001 WTC-iskuista on jo ehditty kirjoittaa fiktiota: esimerkkeinä mainittakoon Jonathan Safran Foerin romaani Extremely Loud and Incredibly Close (2005) ja Don DeLillon Putoava mies (2007). Romaanissaan Mies pimeässä (2008) Paul Auster puolestaan luo vaihtoehtoisen maailman, jossa syyskuun 11. päivän iskuja ei koskaan tapahtunut.

Traumaattista kokemusta ei välttämättä pysty heti pukemaan sanoiksi. Minulla kesti viisi vuotta, ennen kuin kykenin kirjoittamaan novellin siitä, mikä minua silloin juhlissa itketti.

”Siitä mistä ei pysty puhumaan, on parasta kirjoittaa”, toteaa Elfriede Jelinek romaanissaan Pianonsoittaja. Ehkä jonakin päivänä joku kirjoittaa myös Pariisin surusta, sitten kun on oikea hetki.

TAINA LATVALA

kirjailija

Kommentoi






Luetuimmat kolumnit
Työpaikat Etelä-Pohjanmaa
Työpaikat Pohjanmaa