Tamminiemen pesää jakamassa

Keskiviikkona julkistettiin Helsingin Sanomain entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kirja Päivälehden mies. Mielenkiintoinen teos. Hyvää analyysiä vuosikymmenten isoista käänteistä ja kiinnostavia kuvauksia persoonista, joita Virkkunen oli pitkän HS-uransa aikana tavannut.

Virkkunen oli myös yksi Tamminiemen pesänjakajista.

Kun satuin kuulumaan aikanaan samaan kirjalliseen piiriin, niin muutama miete ajasta ja opuksesta, jota myytiin ainakin 160 000 kappaletta, joka aiheutti porukan vetäjälle Aarno Laitiselle potkut ja uhkasi katkaista Virkkusen nousujohteisen uran.

Lopulta me muut selvisimme kirjallisilla varoituksilla.

Nykyiseen avoimeen yhteiskuntaan syntyneiden on varmaan lähes mahdotonta ymmärtää maailmaa ja ilmapiiriä, joka lopulta poiki Tamminiemen pesänjakajat.

Kuten Virkkunenkin kirjoittaa, Suomi eli 70-luvun lopulla Neuvostoliiton ja vanhenevan Urho Kekkosen varjossa.

Varjojen valtakunnassa Kekkosen liepeillä häärivät yrittivät kätkeä UKK:n huononevan kunnon tai puuhasivat juoppoa Ahti Karjalaista presidentiksi.

Neuvostoliiton suurlähetystön vahva mies, kotiryssien ykkönen Viktor Vladimirov hyöri viiksiensä takaa lempeästi myhäillen kaikkialla.

Kekkosen otteen kirpoaminen oli julkinen salaisuus. Eduskunnan kuppilassa erityisesti Johannes Virolainen levitti huhua. Muistan parikin keskustelua, kuinka hän minuakin moitti, kui siekää et uskalla kertoo.

Marskin saunassa puolestaan meitä saunotettiin ja varoiteltiin Mauno Koiviston huonoista idänsuhteista.

On oikein kysyä nyt, miksi ette kertoneet.

Se oli maan tapa. Päätoimittajan kieltoon kaatui esimerkiksi uutisoiminen umpihumalaisen Ahti Karjalaisen ilmestymisestä Lokakuun vallankumouksen suurelle vastaanotolle neukkulähestystöön.

Kun Hesarin poliittisessa toimituksessa tajusimme, miten valtavasti meille alkoi kertyä tietoa jota ei voi julkaista, valitsimme toisen tien.

Ensin tarjosimme työnimellä "Uutistoiminnan käsikirja" ajatusta terävästä, ajankohtaisesta pamfletista WSOY:lle.

Kun sieltä tuli pakit, kirjan julkaisi Lehtimiehet, joka tunnettiin varsinkin Hymy-lehdestä.

Tämä tietysti oli vielä lisämausteena työnantajamme kiukulle, kun kirjan menestyksestä katkeroitunut WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio meidät sitten aikanaan raukkamaisesti paljasti.

Uuden Suomen Sakari Talvitie antoi silotellulle Tarmiolle osuvan lempinimen "puuteroitu ankerias".

Talvitie oli harvoja poikkeuksia. Pääosin kollegoitten ja poliitikkojen raivo oli rankkaa. Kovia rangaistuksia vaadittiin.

Kun nyt lukee kirjaa, niin se on edelleen hyvä, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen.

Esimerkiksi Jari Tervon Vanhas-kirja noudattaa paljon rajumpana samaa tyyliä. Tai Raija Orasen uusin Kekkonen.

On julkinen ihminen, ripotellaan sopivasti faktaa ja sitten annetaan mielikuvituksen laulaa.

Pesänjakajien ongelma oli ehkä se, että totuutta oli aikaan nähden aivan liikaa.

Puhtoiseksi esitelty Tamminiemen pesä paljastuikin yllättävän likaiseksi.

KALLE HEISKANEN

Kirjoittaja on Pohjalaisen päätoimittaja







Luetuimmat kolumnit