Toisenlaisia naapureita

Pian kolmivuotias Elli herätti kaupassa huomiota. Hän istui kärryissä, hymyili ja huiskutteli. Ihan kuin muutkin ikäisensä, joilla ei ole nälkä ja joita ei väsytä.

Ihmiset jäivät katsomaan salaa hänen peräänsä. Siltä ainakin tuntui.

Kun Elli kurkotti kätensä koskettaakseen vieressä seisovan mielenkiintoisen näköistä olkalaukkua, laukun kantaja säpsähti ja otti nopeasti askeleen kauemmas.

Täti toisesta kassajonosta huudahti kuitenkin: voi kuinka se on ihana!

Sitähän Elli on. Koska Elli on down-lapsi, hänen ihanuuteensa saattaa vieraiden mielestä sisältyä jotain erikoisen erityistä ja salaista.

Meille on opetettu, että ihmisiä ei saa tuijottaa. Tavallisesta poikkeavan viereen ei pidä jäädä patsastelemaan tai kommentoimaan näkemäänsä. Sellainen ei kuulu sivistykseen.

Kun toisenlaiseen ei ole saanut sattua eikä edes pitkään katsoa, meihin on pesiytynyt tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja. Meille on kasvanut tirkistelyvaje erilaisuutta kohtaan.

Tätä vajetta on korjannut ansiokkaasti televisiosarja Toisenlaiset frendit. Kehitysvammaisista kaveruksista on tullut suomalaisia julkkiksia. Sarjalla on tuhansia faneja, joiden vaatimuksesta TV1 päätti tilata sarjaan uusia jaksoja.

Sanna, Sonja, Kata, Timo, Mikko ja muut asuntolan ihmiset vievät katsojat mukanaan ostoksille, eduskuntaan, töihin, halloween-juhliin ja pulkkamäkeen.

Saamme nauraa sydämemme kyllyydestä seuratessamme, kuinka Sonja selviää mäenlaskusta käsilaukkunsa kanssa. Tunnemme myötätuntoa Sannan väsymyksestä ja ylpeyttä Mikon eduskunta-vierailusta tai Timon ja Katan työssäkäynnistä.

Toisenlaiset frendit tekevät suuren palveluksen avatessaan arkeaan. He paljastavat, että ilo, suru, innostus ja alakulo ovat asuntolassa samanlaisia kuin "tavisten" omakotitaloissa.

Mielikuva kehitysvammaisten asuntolasta on viimeistään televisiosarjan vaikutuksesta hyvin myönteinen. Joukko toisistaan välittäviä ja huolta pitäviä ihmisiä elää asuntolassa rikasta ja normaalia elämää, avustajiensa tuella.

Tämän vuoksi tyrmistytti tieto, että Valviran ylijohtaja Marja-Liisa Partanen on yrittänyt torjua kehitysvammaisten hoitokodin rakentamisen naapuriinsa.

Ylijohtajalla oli rakennusluvasta valittamiseen selityksiä, mutta ne kuulostivat tekaistuilta. Ettei hänellä vain olisi ollut huoli asuinalueensa maineesta ja lisälastina ennakkoluuloja.

Valviran toimialueeseen kuuluu myös kehitysvammaisten palvelujen valvominen.

Viranomaisen on toki hallittava pykälät ja tehtävä niistä oikeudenmukaisia tulkintoja. Silti toivon, että viraston väellä ja erityisesti sen johtajalla olisi ammattipätevyyden lisäksi sydän paikallaan.

Yhteiskunnan heikoimpien asioita tulisi tarkastella aina myös sydämellä.

Kuvittelen aikuistuneen Ellin vilkuttelemaan Partasen naapuriin.

Elli on edelleen iloinen ja välitön. Viimeisen päälle tunneihminen, lahjomaton. Elli joko tykkää tai ei tykkää. Häntä ei ystävyydessä huijata.

Elli auttaisi mielellään Partasen tätiä arkiaskareissa. Joko hän sellaisena kelpaisi?

MAIJU LEMETTINEN

Kirjoittaja on Ilkan pääkirjoitustoimittaja.







Luetuimmat kolumnit