Lukijoilta: Arvoisa rouva iso herra

Lukija kiinnitti aiheellisesti huomiota eduskunnan ylipursuavaan puhutteluun. Olen jo kauan sitten kiinnittänyt huomiota samaan ilmiöön ja kirjoittanut siitä mm. Veteraanikansanedustajat ry:n historiikkiin. Kertaan vanhoja mietteitäni.

Laihialla nousi metakka, kun kunnanjohtaja onnitteli 60 vuotta täyttänyttä herastuomaria ”tuhansin kiitoksin”. Selvää liioittelua ja tuhlailua tuollainen olikin.

Kuuntelin taannoin lehterillä tutun salin porinoita. Puhemies Riitta Uosukaisen ajalta periytyvä ylitsevuotava herroittelu on vain lisääntynyt. Naisen valinta ensimmäiseksi puhemieheksi sai aikaan tasavaltalaisen puhuttelutavan rappeutuman. ”Herra puhemies” ei enää sopinut tilanteeseen. Puhemiestä, joka yksistäänkin on jo puhuttelunimi, ei asetettu kyseenalaiseksi. Se on instituutionakin niin arvokas, että nainen sai olla mies, puhemies.

Sen sijaan epiteettiin oli totuttautumista. Moni edustaja aloitti tottumuksesta puheenvuoronsa ”Herra puhemies”, johon Uosukainen hyväntahtoisesti hymyillen nyökkäsi. ”Rouva puhemies” tuli toki luontevasti käyttöön, mutta aiheutti hauskuttavia kommelluksia. Kun puhemiehen työhuki vaihtui kesken edustajan puheenvuoron, sai korokkeelle istahtanut varapuhemies Mikko Pesälä, tummankarhea kymenlaaksolainen talonpoika, kuulla itseään rouviteltavan. Puoliääneen, niin että pöntössä olija sen kuuli, Pesälä murahti: ”Miekö rouva?”

Ongelman ratkaisu syntyi vaistomaisesti. Moni alkoi käyttää puhuttelua ”Arvoisa puhemies”. Se sopi kaikille puhemiehille, oli sitten hame tai housut. Tasa-arvoiseltakin se saattoi tuntua.

Puhuttelukielen kehitys eduskunnassa ei päättynyt tähän. Yhä useampi kielentärvääjä alkoi latoa useampia kohteliaisuuksia peräkkäin: ”Arvoisa rouva puhemies” tai ”Arvoisa herra varapuhemies”. Syntyi saksalaiselle hapatukselle ja sääty-yhteiskunnalle ominaisia pitkiä litanioita. Tasavaltalaisuus ja laihialainen nuukuus eivät enää ole kunniassaan.

Eräiden puhujien suussa liialliset litaniat kuulostavat imartelulta, toisten suussa liioitellulta arvonannolta, ironialta eikä sellaistakaan vaikutelmaa voi välttää, että joku puhuja korostaa makeilulla itseään, omaa asemaansa.

Väinö Linnan sotamies Honkajoki astui kaaripyssyineen luutnantti Koskelan telttaan ja puhutteli tätä kunnioittavalla äänellä:

”Herra luutnantti, kärsiskö puhutella?”

”Eiköhän se jotenkin käy”, sanoi Koskela huvittuneena.”

”Onko herra luutnantti herra luutnantti Koskela itse.”

Honkajoen liioitteleva herroittelu lienee pantava ivan ja pilkan kategoriaan, muutoin hänen persoonaansa on vaikea selittää.

Antti Rokalla oli toisenlainen tyyli korostaa ihmisten tasa-arvoa, kun hän sanoi eversti Sarastielle: ”...Pane sotaoikkeuttee, mut et nää miun tääl kunnioittava herroi... Senkö takkei työ luuletta mein tääl oleva, jot tein ies ain seisoo jokkuu jalat yhes ja höpäjää: kyllä herra, kyllä herra.”

Luutnantti Vilho Koskelaa ei tarvinnut herroitella, hän hankki auktoriteettinsa toisella tavalla. Hänestä on tullut nyky-yhteiskuntaan johtamistaidon esikuva.

Vuolassanainen Veikko Vennamokin säästeli puhutteluissaan. Hän aloitti jokaisen puheensa ”Puhemies”. Tyylikkään tasavaltaisesti.

Markus Aaltonen

Seinäjoki

Kommentoi