Lukijoilta: Ei pakolla vaan tukemalla

Maamme hallitus vahvisti budjettiriihessään rahoituksen oppivelvollisuuden laajentamiselle. Jo tässä vaiheessa tekisi mieli kysyä; kenen idea?

Hallitus on tehnyt maamme nuorista hätäavun työllisyystavoitteilleen ja samalla siirtänyt vastuuta hamaan tulevaisuuteen. Tämän työllisyystoimen on laskettu konkretisoituvan työllisyysvaikutuksena vasta vuonna 2065. Edellyttäen toki, että se käytännössä toimii niin kuin on suunniteltu eli jokainen peruskoulun päättävä nuori jatkaa maksuttomat opintonsa tyytyväisenä tutkintoon saakka. Saanen epäillä.

Ei kannettu vesi kaivossa pysy, kuten sanotaan. Ei myöskään pakotettu nuori koulussa pysy. Mikäli nuori on rämpinyt koulupolkunsa läpi nippa nappa rimaa hipoen, hän tuskin peruskoulunsa päättyessä saa jostain lisämotivaatiota seuraavaksi kolmeksi vuodeksi, jotta tutkinto olisi valmis.

Oppivelvollisuuden laajentaminen ei ulotu tutkinnon loppuun saakka vaan päättyy, kun nuori täyttää 18 vuotta. Ei siis lopulta ole mitään takeita siitä, että tämä noin 129 miljoonan euron vuosikustannuksien lisäys nostaisi työllisyyttä ensinkään. Eikä noihin kustannusarvioihin vielä edes ole huomioitu esimerkiksi koulukuljetuksia, opiskelijoiden asumisia yms.

Oppivelvollisuuden laajentamisella on hieno tavoite; nostaa koulutus- ja osaamistasoa kaikilla koulutusasteilla. Tärkeä asia, mutta keinot eivät oikein kohtaa tavoitteen kanssa.

Jos nuo miljoonat laitettaisiin oppilaan oikeanlaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien, saataisiin varmasti motivoituneempi nuori, jolla olisi tarvittavat valmiudet jatko-opintoihin. Esimerkiksi ryhmäkokojen pienentäminen, ohjaajien määrän lisääminen, kuraattorien, koulupsykologien ja erityisopettajien määrän lisääminen ja pienryhmien perustaminen ovat jo pieniä – mutta resursseja vaativia – tekoja, joilla on iso merkitys.

Tällä hetkellä peruskouluissamme käytössä oleva kolmiportaisen tuen malli lähtee siitä, että jokaisella opetukseen osallistuvalla on oikeus saada riittävää oppimisen ja koulunkäynnin tukea heti tuen tarpeen ilmetessä. Todellisuus kouluissa on kuitenkin usein se, että koulun resurssit eivät vain riitä kaikkien oppilaiden erityistarpeiden huomioimiseen. Oppilaan oikeudet eivät siis aina toteudu tällä nykyisellä mallillakaan ja nyt tämä malli aiotaan ulottaa varhaiskasvatukseen saakka. Jälleen hyvä idea, mutta vaatii resursseja.

Toivottavasti kunnissa osattaisiin kaikkien näiden utopististen uudistuksien jälkeenkin vielä nähdä lapset ja nuoret meidän kaikkien tulevaisuuden tekijöinä, joihin on panostettava eikä leikattava. Jokaiselle päättäjälle tekisi enemmän kuin hyvää olla mukana nykypäivän oppitunneilla ja nähdä, mitä todellisuus kouluissa nykyään on.

Mervi Ranta (kok.)

kieltenopettaja

Jalasjärvi

Kommentoi