Lukijoilta: Hiljainen tango lakeudella soi

Kuukaudet, hitaasti ohitetut pitkät, harmaat raskaatkin päivät ovat nyt takanapäin. Edessä on toivoa paremmasta. Toivoko se meidät kaikki tänne keskelle kukkivia kissankelloja ja päivänkakkaroita toi? Yli sen kaiken epämääräisen pelon, johon eivät rukouksetkaan auttaneet. Kuinka sitä nyt voi ihminen luojaansa kiittää, kun sai tavata omat rakkaat läheisensä ruusujen ja kielojen tuoksuessa ja käen kukkuessa?

Miten meitä luontokin hellii? Näinkö paljon olemme ansainneet? Ihmispolo kyselee itseltäänkin.

Metsätähdet ja oravanmarjat kukkivat, lemmikit ovat jo kukkineet, pihlajan kukat vaipuvat painonsa alle, syreenien kukat kuohuvat yli. Tämä on jo juovuttavaa. Sinisiä ja keltaisia kukkia on joka paikka täynnä. Onko näitä jo liikaakin meille, jotka olemme jo kaiken nähneet?

Mietimme salaa itseltämmekin, että onhan meillä vielä paljon aikaa rakastaa lähimmäisiä, vanhuksia, lapsia pieniä ja suuria, jotka jo tarkkaan kuuntelevat puheitamme ja muodostavat niistä omaa maailmankuvaansa.

Kerran mekin olimme nuoria, emmekä unohda, kuinka lakeuden taika öissä soi surumielinen tango. Ensin niin hiljaa ja sitten niin kovaa, kun se kerran nuoruudessa on soida voinut.

Onhan me oltu nuoria kerran. Tähdetkin ovat jo syttyneet. Ne eivät näy yöttömässä yössä, jossa tango niin hiljaa soi.

Kesä on nyt aaltojen kajo ja lahden tyven, saunan ranta ja vene.

Saunan ranta ja hanhen lento ja ihana lempeä elo.

Katriina Risku-Vartiainen

Vantaa

Kommentoi