Lukijoilta: Inkerin kansan kova kohtalo

Kansallismuseossa on avattu näyttely Inkerin kansan vaiheista. Neuvostoliiton kielteinen suhtautuminen vähemmistökansoihin alkoi inkeriläisten osalta vuosina 1937–38.

Inkerin kouluissa lopetettiin suomen kielen opetus, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin ja heitä yritettiin venäläistää. Luterilaiset kirkot suljettiin, ja jotkut papit karkotettiin Siperiaan.

Stalinin vainot alkoivat uhata Inkerin kansan olemassaoloa.

Myös muut etniset vähemmistöt joutuivat sorron alle, eniten tataarit, tšetšeenit ja suomensukuiset kansat.

Jo ennen sotaa ja sodan aikana inkeriläisiä karkotettiin Siperiaan sekä Murmanskin ja Kazakstanin alueille. 1936 heitä oli vähän alle 200 000 henkeä, sodan jälkeen enää alle 100 000 henkeä.

Jo toisen maailmansodan aikana inkeriläiset saivat ns. suden passin. Sen leimassa luki, ettei tämä kansalainen ole luotettava eikä hän saa mennä sataa kilometriä lähemmäs suurkaupunkeja, esimerkiksi Leningradia.

He palailivat ympäri suurta Neuvostoliittoa mm. Viroon ja sieltä hiljalleen 1950- ja 60-luvuilla kotiseudulleen.

Heidän talonsa oli annettu venäläisille pilkkahinnalla, ja maatilkut olivat menneet. Kieli ja kulttuuri olivat säilyneet lähinnä luterilaisen kirkon avulla. Inkeriläisillä ei ollut pääsyä korkeampaan koulutukseen, oppi jäi kansakouluun.

Suomessa vaiettiin pitkään Inkerin kohtalosta, mutta Mihail Gorbatshovin aikana pääsivät vapaat tuulet puhaltamaan. Presidentti Mauno Koiviston aikaan he saivat paluumuuttajan aseman eli he saivat halutessaan muuttaa Suomeen.

1980-luvun lopulla Suomesta alkoi humanitaarinen apu lähinnä luterilaisen kirkon kautta. Paluumuutto alkoi toden teolla 1990-luvulla, ja voidaan sanoa, että yli puolet inkeriläisistä muutti Suomeen. 400 vuotta kestänyt oleskelu Venäjällä oli päättynyt.

Inkeriläisten kohtalot ovat osa suomalaista historiaa, joka oli tuskan ja kärsimyksen tie. On hyvä, ettei Suomi unohda heimokansansa kohtaloa koskaan.

Ossi Mäntylä

Jurva

Kirjoittaja teki yli 400 matkaa humanitaarisen avun vuoksi Inkerin eri seurakuntiin Neuvostoliitossa ja Venäjällä vuosina 1986–2012.

Kommentoi