Lukijoilta: Kiitos ystävästä!

Työvuosinani minulla oli asiaa erääseen kaupunkimme päiväkotiin. Väärinkäsityksen vuoksi astelin sinne vääränä päivänä. Vaan kuten olen saanut jatkuvasti kokea elämässäni Jumalan ihmeellistä johdatusta, niin olin sittenkin, kuten sanonta kuuluu, ”oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.”

Päiväkodissa oli alkamassa nukketeatteriesitys, jota katsomaan sain kutsun lasten kanssa. Se oli luovan taiteilijan herkkä ja hieno kuvaus ystävyyden ja rakkauden merkityksestä.

Taiteilijoilla lienee kyky nähdä, kuulla ja aistia enemmän kuin meillä muilla. Kuulla, eikä vain kuunnella ja nähdä, eikä vain katsoa.

Teatteritaiteen keinoin taiteilija kertoi lapsille kahvikupin ja kahvilautasen rakkaustarinan.

Virittäydy kanssani sadun mielikuviin. Kohdista katseesi taiteilijan käteen, joka pohdiskeli yksinäistä oloaan. Kuule ja katso. Tulihan sieltä taiteilijan selän takaa toinenkin käsi. Ensin kädet säikkyivät ja ujostelivat toisiaan. Monen ihmettelyn jälkeen ne vihdoin lähenivät ja tutustuivat toisiinsa ja viimein ystävystyivät.

Ne huomasivat, että on hyvä olla käsikkäin ja helliä toisiaan. Ne huomasivat, että yhdessä voi tehdä paljon sellaista, johon käsi ei yksinään kykene.

Kädet löysivät savea ja muolasivat kahvikupin. Se nostettiin uuniin poltettavaksi ja ”simsalabim”, uunista ilmestyi aivan oikea kahvikuppi. Kuppi tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja ahdistava ikävä, mustan sifonkihuivin muodossa ahtautui sen sisään. Kahvikuppi oli täynnä mustaa ikävää ja surua.

Niinpä kädet saivat uutta työtä. Ne muovasivat lautasen ja kuinkas kävikään, kahvikuppi ja lautanen rakastuivat. Suru kaikkosi kahvikupista ja punainen huivi keikisteli sen korvassa. Elämä oli iloa ja onnea tulvillaan.

Esitys oli vaikuttava. Käsien tutustumisessa, niiden yhdessä työskentelyssä, kupin ja lautasen vuoropuhelussa oli paljon sellaista, johon oli helppo samaistua. Kuinka onnellista on omata ystävä ja työskennellä yhdessä. Kuinka ystävä poistaa ikävän ja tuo elämään iloa ja rakkautta.

Isohko kuusivuotias poika yritti häiritä esitystä ja ilmoitti kuuluvasti: ”Mä en usko rakkauteen.”

Taiteilija veti hänet hienosti mukaan kertomukseen ja kahvikuppi lausui lautaselle: ”Täällä on eräs pieni poika, joka ei usko rakkauteen.”

Poika kiinnostui ja hivuttautui esittäjän vierelle, kuunteli tarkkaavaisesti ja esityksen päätyttyä tokaisi: ”Kuule onko sulla puhelin, mä soitan sulle illalla.”

Kun joskus istun ystäväni kanssa kahvikupin äärellä, niin muistelen lämmöllä taiteilija Kristiina Hurmerinnan ihastuttavaa tarinaa ja esitystä.

Rauha Vörlund

Vaasa

Kommentoi