Lukijoilta: Kotimaiset elokuvat ovat kulttuuriperintöä

Miksi kehuisin mustavalkoaikaa suomileffojen historiassa?

Kehunpahan vaan – ja hyvästä syystä! Laajassa suomifilmien historiassa tuntuu ja näkyy työn ääni, historian siipien havina ja iloinen yhdessä toiminnan henki.

Edellä esittämäni väitteet kaivannevat vahvoja perusteluja. Tässä niitä.

Lyhyesti 1960-, 1970- ja vielä jopa 1980-lukujen kotimaisten elokuvien luonteesta. Vähemmän kehumista ansaitsevat 1960–1970-luvun tapahtuma- ja juoniköyhät mv-kuvaukset: niistä puuttui tekemisen ilo ja uskottava kokonaiskuva ja laatu.

Vielä 1950-luvulla ja jo sitä ennen tehtyjä ja sen jälkeisiä vanhoja perinteisiä mustavalkoleffojamme leimasi suomalaiskansallinen näyttämisen tahto ja voima. Nouseva itsenäinen Suomi eli uutta omaehtoista kulttuuria eikä ns. suomettumisesta voi sanoa muuta kuin pelkkää positiivista! Se suomettuminen kertoi oman kulttuuritahdon todeksi elämisestä.

Erityisesti arvostan ensiversiota Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Aivan legendaarisia ovat mv-leffat kuten rempseät tukkilaisfilmit ja pohjalaiset ym. vakavat maalais- ja kaupunkilaiskuvaukset romattisine ja melodramaattisine luonteineen.

Unohtumattomia ovat mv-kauden huipputoteutukset Pikku Pietarin piha, Musta rakkaus ja mm. Leif Wagerin ja Regina Linnanheimon sekä Tauno Palon ja Ansa Ikosen ikimuistettavat romanttiset roolit kotimaisessa filmografiassamme.

Värifilmiajassa 70- ja 80-luvulle tultua nousi mv-kartanoleffojen, mm. Niskavuori-sarjan jälkeen Edvin Laineen voimakas ohjausaika Pohjantähti-leffoissa. Tavallaan samaa sarjaa oli Päätalo-filmatisoinnit Viimeinen savotta, Ruskan jälkeen, Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat.

Kaikissa edellä mainituissa elokuvadramatisoinneissa jatkui sama elämän maku kuin maamme varhaisvuosien leffoissa, kiitos huippuohjaaja Laineen taustaryhmineen.

Historialliset elokuvat ovat aina olleet suomikatsojien mieleen. Unohtaa ei sovi kuitenkaan vanhojen kotimaisten mv-kuvien iloa, yhteis- ja kansallishenkeä.

Mitäpä kotimaiset vanhat filmit olisivat ilman huumorisävyisiä armeijaleffoja, kuten Komppanian murheenkryyni ja Autuas eversti tai hauskoja perheleffoja Virtaset ja Lahtiset, Aviolittoyhtiö ja 70-luvulta alkaen unohtumaton Spede Pasasen Turhapuro-perhekomediojen sarja!

Erityismaininnan arvoisia ovat vakavantotiset Eemeli-komediat ja useamman version Aatamin puvussa -filmit, Jarvan Jäniksen vuosi ja E. Laineen viime kuvaukset Akallinen mies ja Akaton mies.

Kotimaisista hassuttelu- ja rikosfilmeistä ei voi unohtaa Jopi Rinteen – Matti Kassilan Palmu-leffoja eikä A. Tarkaksen jenkkityylisiä filmejä.

Mv-kauden piristäviä hassutteluja oli Esa Pakarisen-Masa Niemen Puupää-sarja. Värikauden omaperäisyyksistä mainittakoon flegmaattisen niukkasanaiset Kaurismäki-leffat ja Koivusalon riemukkaat Pekko-tv-sarja ja leffakomediat.

Monipuolisuudessaan värikkäin ja monitaitoisin näyttelijä suomileffojen historiassa on Vesku Loiri lukuisissa tähtirooleissa Spede-tuotannon ohella elokuvissa Pojat, Ulvova mylläri, Rakastunut rampa, Ripa ruostuu sekä hänen monet tv-sarjaroolinsa.

Jouko Pesonen

Alajärvi

Kommentoi