Lukijoilta: Lapin sota – suomalais-saksalaisen yhteiselon kohtuuton rangaistus

Lapin sota, tuo yksi toiseen maailmasotaan liittyneistä käsittämättömistä episodeista päättyi noin 75 vuotta sitten, kun viimeinenkin saksalainen sotilas oli poistettu 27.4.1945 rajojemme ulkopuolelle.

Maamme osaltahan toisen maailmansodan piti saavutettujen torjuntavoittojen jälkeen päättyä jo kesällä 1944, mutta voittajan miekkaa häikäilemättömästi heilutellut Neuvostoliitto vaati yllättäen 4.9.1944 solmitussa aseleposopimuksessa, että Suomen piti jo muutoinkin kohtuuttomien vaatimusten lisäksi karkottaa Lapissa olleet saksalaisjoukot kahden viikon aikana, sillä muutoin puna-armeija tulee hoitamaan tehtävän.

Vaatimus oli sotilaillemme jo psyykkisestikin kohtuuton, koska jo vuosikausia maatamme puolustaneet aseveljet piti hetkessä todeta vihollisiksi, mutta toinenkaan vaihtoehto ei tullut tietysti kysymykseen.

Tuo nykyisin ehkä useinkin vaiettu aseveljeys perustui siihen tosiasiaan, että maamme jouduttua raskaan ja traumaattisen talvisodan jälkeen Neuvostoliiton jatkuvien uhkausten kohteeksi päättäjämme joutuivat itsenäisyytemme ja olemassaolomme turvaamiseksi kääntymään silloin ainoaan saatavissa olevaan tukeen eli Saksaan.

Neuvostoliiton hyökättyä maahamme jälleen kesällä 1941 sen pohjoisimman osan eli Lapin puolustuksessa jouduttiin turvautumaan Norjassa jo olevaan saksalaiseen vuoristoarmeijaan.

Lappiin saapuikin noin 200 000 Waffen SS -sotilasta, mikä oli noin kaksinkertainen määrä verrattuna paikalliseen väestöön, josta sitä paitsi kaikki asevelvolliset miehet olivat jo maamme muilla rintamalohkoilla.

Jokainen, joka on tietoinen Waffen SS -joukkojen täysin brutaalista käyttäytymisestä Saksan itärintamilla, ehkä syystäkin ihmettelee, kuinka me niinä vuosina käytännössä vähemmistönä olleet Lapin alkuperäiset asukkaat kykenimme selviytymään noissa poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Perussyy on epäilemättä se, että saamieni tietojen mukaan tuon saksalaisen vuoristoarmeijan silloinen ylipäällikkö kenraalieversti Eduard Dietl lähetti joukoilleen jo heti alussa päiväkäskyn, jossa korostettiin, että nämä paikalliset asukkaat ovat aseveljiämme ja -sisariamme, joten heitä on kohdeltava ystävinä ja että mahdollisista rikkomuksista on seurauksina asianmukaiset rangaistukset.

Siitä alkoikin Lapissa vuosikausia kestänyt varsin erikoinen episodi saksalais-suomalaisessa yhteiselossa.

Saksalaisilla sotilailla oli tietysti omat majoitus-, ruoka- ja terveyspalvelut, mutta vuosikausia kestäneessä yhteiselossa oli mahdollista ja välttämätöntäkin hyödyntää näitäkin puolin ja toisin.

Tyypillistä oli, että saksalaisilla oli tarvetta täydentää yksipuolista säilykepohjaista ruokavalikoimaansa paikallisilla maataloustuotteilla, jossa kauppa perustui lähinnä vaihdannaistalouteen: ”Haapen sii konjak” olikin tyypillinen paikallisten miesten käyttämä ilmaus kaupankäynnin aloittamiseksi.

Omakohtaisena esimerkkinä voin kertoa, että silloin pikkulapsena leikkiessäni olin kuulemma työntänyt suuhuni markan lantin, joka oli takertunut kurkkuuni, minkä johdosta olin ollut tukehtumassa. Äitini oli paniikissaan vienyt minut lähellä olevaan saksalaisten sotilailleen perustamaan lasareettiin, jossa lääkäri oli poistanut pinseteillään tuon kolikon ja pelastanut siten henkeni.

Keväästä 1944 minulla on jo omakohtaisiakin muistikuvia silloisesta yhteiselosta, kun toistakymmentä saksalaista sotilasta oli joutunut majoittumaan maalaistalomme pirttiin, koska silloinen Kemijoen suurtulva oli vienyt heidän parakkinsa mennessään.

Tuosta tapahtumasta on jäänyt mieleeni erityisesti se, että astuessani kerran pirttiin siellä olevan pitkän pöytämme ympärillä oli ruokailemassa saksalaisia sotilaita, jotka samalla myös lauloivat.

Vielä nykyisinkin, kun kuulen sen melodian ja muistan, että se oli ”La Paloma”, niin se saa jostain minulle käsittämättömästä syystä ihokarvani nousemaan edelleenkin pystyyn.

Vuosikausia kestäneestä tiiviistä yhteiselosta oli yhtenä seurauksena, että suomalais-saksalaisia lapsiakin syntyi liki 1 000, joiden kohtalo ei valitettavasti hävityn sodan jälkeen ole ollut erityisen häävi.

Lapin sodan alkaessa olla jo todellinen uhka me paikalliset asukkaat jouduimme pikaisella aikataululla evakuoitumaan osittain Ruotsiin ja osittain Pohjanmaalle, minkä tilanteen saksalaiset joukot näyttivät ymmärtävän ja antoivat tapahtua sen häiriöittä.

Kenraalieversti Eduard Dietl oli valitettavasti ehtinyt kuolla lento-onnettomuudessa jo kesäkuussa 1944 käydessään käskynjaolla Berliinissä, mutta hänen seuraajakseen tullut kenraalieversti Lothar Rendulic ei vuorostaan tuntenut minkäänlaisia sympatioita suomalaisia kohtaan, joten hän alkoikin toteuttaa aatteelleen uskollisena täydellistä tuhoa vetäytyessään joukkoineen Pohjois-Norjaa kohti.

Niinpä palattuamme evakkoreissultamme Alahärmästä syksyllä 1945 saimme todeta, että kotimme paikalla oli vain savupiippuja, kivimuureja sekä muutamia hiiltyneitä hirrenkappaleita.

Pentti Ruotsala

Vaasa (Kemijärvi)

Kommentoi