Lukijoilta: Missä, milloin ja miksi taisteltiin Särkisyrjässä?

Kuten useimmat muistavat, alkoi jatkosota armeijamme puolustusryhmityksellä. Vaikka Hitler jo oli ehtinyt kertoa Suomen olevan yhdessä rintamassa Saksan kanssa, ei valtiojohtomme halunnut ottaa hyökkäyksen aloittajan taakkaa.

Saksan hyökkäyksen alkaessa 22. kesäkuuta 1941, oli Suomen johto päättänyt katsoa mitä Neuvostoliitto tekisi. Ei ollut yllättävää, että se viipymättä aloitti ilmahyökkäykset Saksan liittolaiseksi katsomaansa maata vastaan. Hallitus totesi NL:n aloittaneen sotatoimet ja Suomen joutuneen sotatilaan.

Armeijamme puolustusryhmitys päätettiin muuttaa hyökkäykseen sopivaksi, joka muutos vaati muutaman viikon järjestelyt siitäkin huolimatta, että tilanne oli ennakoitu ja alustavat suunnitelmat tehty.

Ensimmäinen strateginen tavoite oli ottaa haltuun menetetty Laatokan Karjala. Jotta vastustaja saataisiin mottiin, oli mm saatava haltuun Värtsilä–Sortavala-päätie. Alueen sotatoimista vastasi 7. AK, jonka joukoista JR 37 sai mainitun tehtävän.

Tähän väliin pitää mainita, että silloinen liikekannallepano muodosti pataljoonat maakunnittain ja etenkin komppaniat saattoivat usein muodostua yhdenkin paikkakunnan miehistä.

Kun sitten tien haltuunotto osui kahdelle eteläpohjalaiselle pataljoonalle (I P ja III P), tapahtui jotakin, mitä myöhemmin opittiin varomaan.

Tien katkaisun esteenä oli Särkisyrjän kylä – itse asiassa ei kaukanakaan silloisesta rajasta.

Sen valtaus osoittautui ennakoitua kalliimmaksi.

Vihollinen oli huolellisesti linnoittautunut kivinavetoihin ja kivijalkojen suojiin. Sillä oli runsaasti konetuliaseita. Taistelu kesti neljä päivää 18.–22. 7.1941 ja tavoitteeseen kyllä päästiin. Mutta tappiot olivat raskaat. Lähinnä kahden ensimmäisen päivän taisteluissa kaatui 139 lakeuksien miestä.

Uhrit jakautuivat: Ylistaro 44, Kurikka 30, Alahärmä 24, Evijärvi 13, Kortesjärvi 11, Kauhava 7. sekä yhteensä 10 muualta. Lisäksi 375 haavoittui. Vihollinen menetti yli 500 kaatuneina. Tien haltuunotto tapahtui Ruskealan alueella, missä on nykyään taistelun muistomerkki.

Lopuksi todettakoon, että näiden kuntien samoin kuin toisaalla Nurmon – lähes kokonaan kaatuneen – komppanian kohtalot vaikuttivat siihen, että jatkossa pyrittiin enemmän hajauttamaan riskejä. Kun jokin paikkakunta menetti parissa päivässä suurimman osan parhaassa iässä olleista miehistään, on helppo ymmärtää, ettei kylminkään sodanjohto voinut sellasta ottaa tunnolleen.

Maksetun uhrin vastapainona oli, ettei maakunnasta, jossa isänmaanrakkaus ylittää tavanomaisen, enää haluttu tällaisia uhrauksia. En osaa sanoa oliko yllätys, että on miehiä, jotka eivät kysele, kun velvollisuus kutsuu. Näin 80 vuoden jälkeenkin olemme kunnioituksen hiljaisen hetken velkaa heille.

Kalle Lanamäki

Vaasa

Kommentoi