Lukijoilta: Mitä sanoisin, kelle kertoisin?

Kun hallinnon nimittämä riskiryhmä vielä takavuosina oli ”friskiryhmä”, se nöyrästi otti sen, mitä annettu oli, eli sai poltetun, tuhotun ja henkisestikin revityn maan.

Paljon kokeneet veteraanit käärivät vielä hihat, tarttuivat auraan, tekivät halkomotit ja ottivat vaimoväen Siinailta saatujen peruslakien tuntoon kasvattamansa ikäluokat mukaan askareisiin joka päivä, oppimaan työhön kuuliaisesti.

Ja kas, mitä tänään näemme ja koemmekaan? Kertaalleen rakennettu kotikontu kompastuttaa ”sähköaivoa” näppäilevän uusälykkään, joka tuskin ennättää maskin läpi tervehtimään saati löytämään ystävällistä kerrottavaa hoitolaitokseen teljetylle vanhukselle. On kiire johonkin, kun kateus ja ahneus painaa päälle – eikä edes festareihin pääse ”juhlimaan”.

Suomennettuna saattaa kysyä, mihin valmis, laadukas tosi halvalla tehty hyvinvointivaltio on hävinnyt.

Ovatko sen rakentaneetkaan minkään arvoisia, edes ystävällisen hymyn tai puhtaitten valkoisten lakanoiden?

Tuossako se suuri totuus sitten on, mitä kaivata kiitokseksi?

Silloin, kun riskiryhmä oli oppinsa saanut ja rakensi yhteiskuntaa, se sanoi jo raihnaiselle elämään opettaneelle, että ”mitä huokailet, turva on kelkassa”, ja niin kelkka sai vielä vauhtia myötämäessä.

Nyt kelkka on vaihtunut ”vieraan hoitoon” niin kuin sairas vanhus ja lapsikin, ”kukas muu”, jos ei rollaattori eikä sauvat ole palveluksessa, eikä omaishoitoon ole ”edellytyksiä”.

Ja luvallanne parempaa kertojaa mukaellen: ”Mutta tämä on kertomukseni loppu; ja mitäpä kertoisin enää ikäihmisten elämästä täällä. Se kulki rauhaisasti puolipäivän korkeudelle ylös ja laskeutui alas illan lepoon, toivottavasti hoidokkaasti, monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä.

Jaakko Ruokoja

riskiryhmäläinen

Laihia

Kommentoi